MarikaOksa haastoi lukemaan naisten elämäkertoja ja muistelmia. Hyviä vaihtoehtoja olisi ollut todella paljon tarjolla, mutta kun kaikkea ei ehdi lukea niin minkäs sille mahtaa. Haasteen saldoksi jäi kaksi luettua kirjaa.
Elena Favillin ja Francesca Cavallon Iltasatuja kapinallisille tytöille ei ollut ehkä ihan perinteisin elämäkerta eikä muistelma, mutta sopi mielestäni haasteeseen erittäin hyvin. Rohkaisevia tarinoita eri-ikäisistä, erilaisista naisista eri aikakausilta ja eri puolilta maailmaa. Ilokseni huomasin, että elokuussa on ilmestymässä jatko-osa Iltasatuja kapinallisille tytöille 2 ja sen lisäksi samoin elokuussa kotimainen Tarinoita suomalaisista tytöistä, jotka muuttivat maailmaa.
Hèdi Friedin Kysymyksiä, joita minulle on esitetty keskitysleiristä on perinteisempi muistelmateos aiheesta, jota ei saa ikinä unohtaa. Holokaustista selvinnyt Fried antaa suoria vastauksia suoriin kysymyksiin koululaisille pitämiensä luentojen pohjalta.
Elämäkerrat ja muistelmat tulevat varmasti pysymään lukulistallani tästedeskin. Edes muutama kirja vuodessa...
Kiitokset Marikalle haasteesta!
Sain luettua Taiteilijaromaanit-haasteeseen neljä kirjaa. Kuvittelin ehtiväni enemmänkin, mutta näinhän sitä usein pakkaa käymään.
Kate Mortonin sukuromaani Hylätty puutarha kertoo sekä kuvataitelijoista että kirjailijasta.
Maria Àngels Angladan pienoisromaani Auschwitzin viulu on surumielinen tarina, jossa viulun lisäksi on keskiössä taiteilijoita: viulunrakentaja ja soittajia.
Anna-Liisa Ahokummun esikoisteos Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa penkoo sukuhistoriaa ja säveltäjä-pianistin elämänvaiheita.
Enni Mustosen Taitelijan vaimo jatkaa Suomen kulttuuripiirien tarkkailua, mukana taiteilijoita laidasta laitaan: kirjailijoita, laulajia, taidemaalareita, kuvanveistäjiä, runoilijoita...
Monta sopivaa kirjaa olisi vielä ollut pinossa, mutta tähän haasteeseen ne nyt eivät kuitenkaan ehtineet. Luettua ne kyllä jossain vaiheessa tulevat. :)
Suurkiitos Tuijatalle haasteesta!
Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoita -sarja eteni jo kuudenteen osaansa, kun uusin osa Taitelijan vaimo (Otava 2018) ilmestyi hiljattain. Kirja jatkaa taatulla tyylillä hienoa sarjaa, jossa Suomen ja muunkin maailman kulttuurielämää päähenkilöt Ida ja Kirsti tarkkailevat melkoisen läheltä, mutta kuitenkin kuin vähän sivusta.
Kun sarjan aluksi seurattiin Idan taivalta pienestä paimentytöstä oman täysihoitolan omistajaksi, nyt päähenkilöksi on vaihtunut Idan tytär Kirsti. Jo edellisessä osassa Ruokarouvan tytär hän oli päähenkilönä, mutta nyt tässä uusimmassa kirjassa Kirsti kasvaa ihan oikeasti aikuiseksi ja alkaa löytää oman paikkansa elämässä.
Kirja alkaa Pariisista, missä Kirsti ja Iivo ovat juuri löytäneet toisensa ja elävät kuin nuori aviopari. Kirsti työskentelee Elsa Schiaparellin muotihuoneessa tavoitteenaan pääoman kasvattaminen omaa Helsinkiin perustettavaa liikettä varten. Iivo pyrkii oppiin ranskalaiselle kuvanveistäjälle, monsieur Pomponille. Nuorten tuttavapiirissä pyörii paljon Pariisiin tulleita suomalaisia: esimerkiksi Olavi Paavolainen ja Mika Waltari. Suuriin tapahtumiin kuin sattumalta ajautuminen jaksaa huvittaa - Kirsti ja Iivo pääsevät todistamaan Charles Lindberghin Pariisiin saapumista kuuluisalta Atlantin ylityslennoltaan.
Lopulta on kuitenkin aika palata takaisin koti-Suomeen. Kirsti ja Iivo asettuvat Idan täysihoitolaan ja Kirsti alkaa puuhata omaa liikettään yhdessä ompelijatar Miilin kanssa. Iivo tekee milloin mitäkin töitä ja avustaa Vallgrenin Villeä. Naimisiinkin nuoret pääsevät, mutta onnekseen välttyvät isoilta hääjuhlilta. Perhe kasvaakin, joskin Iivon toivoman "prihan" sijasta tulokas onkin tyttövauva, joka nimetään Vienaksi.
Kirsti saa huomata, että taiteilijan vaimona elämisessä on omat haasteensa. Kirsti päättää kuitenkin päästä niiden yli ja tahtoa loppuun asti. Tässä kirjassa Kirstille selviää myös hänen syntyperäänsä liittyvä salaisuus. Ainakin kirjan kansiliepeestä löytyvän tiedon mukaan sarja tulee vielä jatkumaan.
Loistokirja myös moneen eri haasteeseen: Jatkumo-sarjakirjahaasteeseen, Helmet-haasteen kohtaan 34 (kirjassa syntyy tai luodaan jotain uutta) ja vielä tänään päättyvään Taiteilijaromaanit-haasteeseen.
Mistä kirja minulle: oma ostos
Goodreads-tähdet: 4 tähteä
Kirjan tietoja:
Enni Mustonen: Taiteilijan vaimo
Otava, 2018
430 sivua
Jukka-Pekka Palviaisen kirjat ovat jo pitkään mielestäni olleet melkoisia valopilkkuja. Tyyli on vain parantunut kirja kirjalta. Blogiaikanani olen ehtinyt esitellä jo teokset Tarpeeksi reilua ja Suunnaltaan vaihtelevaa tuulta. Uutuus Virityksiä (Karisto 2018) on minusta kuitenkin tähänastisista Palviaisen nuortenkirjoista paras.
Valtteri on viritellyt moponsa käytännössä kevytmoottoripyöräksi, ja sillä pääsee ajamaan mukavan lujaa. Kuitenkaan se ei tunnu kulkevan tarpeeksi nopeasti, kun poliisiauto on perässä. Hän saa melkein eksytettyä poliisit kannoiltaan, kun rysähtää. Punainen farkkupösö tulee oikealta eteen, mutta aika ei riitä jarrutukseen. Ilmalento on lyhyt, mutta ytimekäs.
Amanda on innokas vloggaaja, mutta nyt fiilikset ovat matalalla. Ukki on joutunut sairaalaan, varmaan sydänsuruja tai jotain, ei onneksi kuitenkaan hengenvaarallista. Ukki on Amandalle melkein yhtä tärkeä kuin jo aiemmin kuollut mamma, ja niin Amanda käy säännöllisesti katsomassa ukkia.
Koska sairaalan lasten- ja nuortenosastolla ei ole tilaa, Valtteri jakaa saman sairaalahuoneen Einarin, Amandan ukin kanssa. Valtterista vanhus on yllättävän terävä ja jopa hauska, ja varsinkin papparaisen sotajutut kuulostavat kiinnostavilta. Saman havainnon tekee vieraillessaan myös Amanda, joka alkaa kuvata ukin muisteluksia vlogiinsa.
Amandan vlogi menestyy kivasti, mutta sitten kuvioihin tulee mukaan häirikkökommentoija. Amanda on varma siitä, että se on joku samasta koulusta, ehkä joku jonka hän tuntee. Valtteri auttaa selvittämään, kuka häirikkö voisi olla. Samalla paljastuu monta muutakin salaisuutta...
Raikkaan humoristinen tarina, jonka kepeyden alta paljastuu kipeitäkin kohtia. Kansikuvakaan ei ole Kariston kirjaksi hullumpi. Kirja pääsee mukaan Helmet-haasteeseen. Kohdaksi sopii 38: kirjan kannessa on kulkuneuvo.
Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 4 tähteä
Kirjan tietoja:
Jukka-Pekka Palviainen: Virityksiä
Karisto, 2018
213 sivua
Syömisestä ja syömisen häiriöistä olen tainnut joskus jotain tulla sanoneeksi. Sille kaikelle hyvänä jatkumona toimi Patrik Borgin Tunne nälkä! (Gummerus 2018).
Pöperöproffa Patrik Borg kertoo omalla mainiolla tavallaan, miten voi oppia kuuntelemaan omaa kehoaan ja sen nälkä- ja kylläisyysviestejä. Perusajatuksena on se, että keho tietää mitä tarvitsee. Meidän tehtävämme on kuunnella sitä ja toimia sen mukaan. Kaikki muu tulee itsestään. Eli toisin sanoen, heti kun syömiseen alkaa kiinnittää liikaa huomiota (olipa suunta sitten ylensyöminen tai syömisen ylenmääräinen säännöstely), aletaan mennä pieleen. Tämän kun muistaisi.
Tykkään kovasti Borgin tyylistä, meidän ajatusmaailmamme kohtaavat hyvinkin monessa asiassa.
Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 4 tähteä
Kirjan tietoja:
Patrik Borg: Tunne nälkä! : Syö intuitiivisesti. Saavuta tuloksia
Gummerus, 2018
112 sivua
Alan Bradleyn Nokisen tomumajan arvoitus (Bazar 2017) on jo seitsemäs osa Flavia de Lucen taipumuksesta sotkeutua omituisiin juttuihin. Edellinen osa Kuolleet linnut eivät laula (Bazar 2017) jätti lukijat ja Flavian jälleen erikoiseen tilanteeseen: Flavian ainoa vaihtoehto oli jättää kotikartano Buckshaw.
Tässä kirjassa Flavia todellakin joutuu lähtemään kotoaan aina Kanadaan asti. Siellä odottaa Miss Bodycoten tyttökoulu, jossa hänen äitinsä Harrietkin aikoinaan opiskeli. Flavian mielestä koulu muistuttaa enemmän rangaistusvankilaa kuin kunnon koulua, mutta kaikeksi onneksi jo heti ennen ensimmäisen koulupäivän alkamista kohtalo heittää Flavian jalkoihin jälleen yhden ruumiin. Takan hormista pudonnut ruumis on hiiltynyt ja muumioitunut, ja Flavia päättää tehdä kaikkensa selvittääkseen, kuka tämä onneton uhri on. Sen lisäksi koululla tuntuu tapahtuvan yhtä jos toistakin omituista kadonneista oppilaista öisiin oppitunteihin ja rikoksesta epäiltyihin opettajiin.
Flavian sukuun liittyvä salaseura tuntuu vaikuttavan myös hänen uudessa opinahjossaan, ja sen myötä Flavian on välillä vaikea tietää, kuka on samalla puolella ja voiko keneenkään missään tilanteessa luottaa. Myös tiukat säännöt asettavat omat haasteensa, ja ennen pitkää Flavia on valintatilanteen edessä.
Aivan samalle tasolle edeltävien osien kanssa tämä kirja ei mielestäni yltänyt, mutta viihdyin sen parissa silti mainiosti. Kaikeksi onneksi seuraava osa on jo yöpöydälläni odottamassa. Tämä kirja sopii mukaan Helmet-haasteeseen, kohtaan 47 (kirja kerrotaan lapsen näkökulmasta). Sarjaan kuuluvana kirjana mukaan myös Jatkumo-haasteeseen.
Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 3 tähteä
Kirjan tietoja:
Alan Bradley: As Chimney Sweepers Come to Dust (2015)
Suomentanut Maija Heikinheimo
Bazar, 2017
428 sivua
Ruth Waren esikoisdekkari Synkän metsän siimeksessä (Otava 2017) oli oikein jännä, ja sen perusteella odotin aika paljon uutuudelta Nainen hytissä 10 (Otava 2018).
Toimittaja Laura Blacklock eli Lo on vähän jämähtänyt elämässään polkemaan paikalleen, samoihin tuttuihin tilanteisiin ja samaan vanhaan työpaikkaan. Parisuhdekin tuntuu jotenkin olevan hankalassa tilanteessa. Lo saa kuitenkin mahtavan tilaisuuden osoittaa kykynsä, kun hän pääsee mukaan uuden luksusristeilijän neitsytmatkalle Pohjanmerelle.
Juuri ennen risteilylle lähtöä Lo joutuu pois tolaltaan murtovarkaan tunkeutuessa hänen kotiinsa. Hänen on vaikea saada nukuttua, ja ainoa keino turruttaa väsymystä ja pelkoa on alkoholi. Edes risteilyn alettua Lo ei pysty rentoutumaan, vaan univelka kasvaa ja kasvaa. Laittautuessaan iltatilaisuutta varten Lo huomaa ripsivärinsä unohtuneen kotiin, ja päättää lainata ripsiväriä naapurihytistä. Hytin numero 10 oven avaa nuori nainen, joka vaikuttaa häkeltyneeltä mutta antaa Lolle ripsivärin. Myöhemmin yöllä hytistä kuuluu tuskanhuuto ja sen perään valtava loiskahdus... juuri sellainen joka voisi kuulua kun ruumis heitetään laidan yli mereen.
Lo on varma, että naapurihytin nuori nainen on murhattu. Ainoa ongelma on se, että hytin olisi pitänyt olla tyhjillään. Kukaan muu ei ole nähnyt kyseistä naista, eivät matkustajat eikä henkilökunta. Kukaan ei tunnu uskovan Lota, varsinkaan kun hänen alkoholin ja masennuslääkkeiden käyttönsä hoksataan. Joku kuitenkin tietää Lon tietävän jotain, sillä hän löytää uhkaavia viestejä joissa häntä kehotetaan lopettamaan nuuskiminen. Vähitellen Lo alkaa pelätä omankin henkensä puolesta, samoin hänen omaisensa ja ystävänsä, kun eivät saa häneen yhteyttä.
Jotain laivalla on siis tekeillä... kuka salaperäinen nainen on, ja voiko keneenkään luottaa?
Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 3 tähteä
Kirjan tietoja:
Ruth Ware: The Woman in Cabin 10
Suomentanut Terhi Kuusisto
Otava, 2018
352 sivua
Kreikan mytologia tuntuu innoittaneen kirjailijoita jo - heh, antiikin ajoista asti. Tähän joukkoon on nyt liittynyt myös brittikirjailija David Almond nuorten aikuisten kirjallaan A song for Ella Grey (Ember 2016). Almond on kirjassaan siirtänyt myytin Orfeuksesta ja Eurydikestä nykyaikaan.
Yksinkertaistettuna ja tiivistettynä tämä myytti menee jotakuinkin näin: Orfeus oli lahjakas laulaja, joka sai laulullaan ja lyyransoitollaan luonnonkin pysähtymään ja kuuntelemaan. Orfeus rakastui Eurydike-nymfiin, mutta kun he viettivät häitä, käärme puri morsianta ja tämä kuoli. Surun murtama Orfeus lähti Manalaan hakemaan tätä takaisin. Hän sai laulullaan jumalatkin heltymään, ja niin hänelle annettiin poikkeuksellisesti lupa viedä morsiamensa takaisin maan päälle... mutta tietenkin yhdellä ehdolla: hän ei ehdottomasti saisi vilkaistakaan taakseen. Matkalla Orfeus kuitenkin unohti tämän ehdon ja katsoi Eurydikeen, vain nähdäkseen kuinka tämä joutui vajoamaan takaisin Manalaan - lopullisesti.
Almondin kirjassa pääosassa on Claire, jonka paras ystävä on aina ollut Ella. Ella Grey, joka ei tiedä ketä hänen oikeat vanhempansa ovat. Ella Grey, jonka adoptiovanhemmat ovat ylisuojelevia eivätkä halua päästää hänestä irti. Ella Grey, jota salaperäinen Orpheus ei ole koskaan tavannut, mutta jota on aina rakastanut. Claire on ystäväjoukkonsa kanssa pohjoisessa Englannissa viettämässä lomaa, jolle Ella ei pääse mukaan. He kuulevat Orpheuksen soittavan ja laulavan, ja lopulta Orpheus löytää heidät. Claire soittaa Ellalle että tämäkin kuulisi Orpheuksen laulun, jolloin Orpheus haluaa puhua Ellan kanssa. Kaikkien ällistykseksi Orpheus ja Ella rakastuvat siinä paikassa, ja Orpheus lupaa löytää Ellan.
Ella on tahollaan aivan yhtä rakastunut, ja Claire ei tiedä mitä ajatella. Hän on huolissaan ja ehkä vähän mustasukkainenkin ystävästään, mutta kun Orpheus sitten saapuu Clairen ja Ellan kotikaupunkiin ja Ella on valmis seuraamaan tätä vaikka maailman ääriin, hän ei voi muuta kuin auttaa Ellaa tapaamaan Orpheusta salaa vanhemmiltaan. Lopulta asiat etenevät niin pitkälle, että Ella keinottelee itselleen luvan lähteä lomamatkalle kaveriporukan kanssa, ja tällä reissulla hän aikoo mennä Orpheuksen kanssa naimisiin. Loma alkaa, reissu on edessä, ja sitten onkin jo hääpäivä. Claire saa tahtomattaan kunnian toimia sekä kaasona, morsiamen luovuttajana että vihkijänä. Vaan kun seremonia on ohi, niityltä kaikuu Ellan tuskanhuuto... ja Orpheus on leski yhtä äkkiä kuin oli vihitty mieskin.
Kaikki ovat murheen murtamia, niin Claire, Ellan vanhemmat kuin Orpheuskin. Ja tästä alkaa sitten tämän kirjan omituisin osuus... eli se, kun Orpheus lähtee Manalaan hakemaan vaimoaan takaisin. En ihan tiedä, mitä tästä kirjasta ajattelisin, niin erikoiselta se tuntui. Kreikkalainen mytologia ei ole aivan ominta mukavuusaluettani, ja kyseinen myytti varsinkin oli minulle hyvin hämärän peitossa. Onneksi kirjailija antaa esipuheessa vihiä siitä, mitä on luvassa, muuten kirja olisi voinut tuntua vielä hämmentävämmältä.
Tällä kirjalla kuittaan YA-lukuhaasteesta kohdan "uudelleenkerronta". Kuusi kirjaa ko. haasteeseen luettu, mutta bingo on vielä kaukana...
Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 3 tähteä
Kirjan tietoja:
David Almond: A Song for Ella Grey
Ember, 2015
268 sivua
Pauliina Rauhalan Taivaslaulu (Gummerus 2013) oli yllättävä lukuelämys karsastamastani uskonnollisuudesta huolimatta. Minusta kirja oli enemmänkin rakkausromaani tai nuoren perheen selviytymistarina, uskonnollisuus oli pikemminkin sivujuonne. Niinpä olinkin utelias Rauhalan uuden romaanin Synninkantajat (Gummerus 2018) suhteen, sillä ennakkotietojen perusteella uskonnollisuudella on siinä suurempi rooli.
No näinhän tietysti olikin. Synninkantajat pureutuu lestadiolaisten 1970-luvun hoitokokouksiin ja liikkeen sisäiseen problematiikkaan. Tässä mielessä Synninkantajat on paljon enemmän "tirkistelykirja" lestadiolaiseen yhteisöön kuin Taivaslaulu. Itselleni tämä(kin) uskonnollinen yhteisö ja sen tavat ovat täysin vieraita, ja kainuulaisena oma suhtautumistapani lestadiolaisuuteen ja lestadiolaisiin tuntuu olevan melko lailla erilainen kuin Pohjois-Pohjanmaalla ja Oulun seudulla monilla muilla. (Olikohan tämä nyt tarpeeksi diplomaattisesti muotoiltu?) Yli kahdenkymmenen Oulussa asutun vuoden aikana olen ehtinyt kuulla aika monenmoisia kommentteja lestadiolaisista.
Kirja ja tarina sinänsä tuntui aluksi vähän sekavalta, ainakin Taivaslauluun verrattuna. Kertojia on useita, ja kun kertoja ja näkökulma vaihtuu, usein vaihtuu myös tyyli. Tähän en ensin meinannut päästä sisälle, mutta jossain vaiheessa se lakkasi häiritsemästä. Tarina tempaisi minut heti mukaansa: varsinkin Aaronin, pikkupojan näkökulma kiehtoi todella. Aaron on kasvanut lestadiolaisuuteen. Isän isä, Taisto-pappa, on kiivas hengellinen johtaja, mutta Aaronille rakas pappa. Äidin äiti, Aliisa-mummi, on Aaronille yhtä rakas, mutta suhtautuu uskoon kyseenalaistavasti. Ristiriita näkemysten välillä on suuri, eikä se voi olla vaikuttamatta Aaronin elämään.
Mukaan tulee myös nykypäivän näkökulma, jossa tulee yhtymäkohta Taivaslauluun. Kirjailija tutkii sukunsa vaiheita ja yrittää koota niitä kirjaksi. Samalla hän selvittää omaa uskoaan ja sen kipukohtia.
En tiedä. Uskonnollisuus tuntuu aina vain vieraalta aiheelta, mutta Rauhala osaa käsitellä aihetta niin, että minäkin jaksan siitä lukea. Tykkäsin kovasti! Ja Helmet-haasteesta kuittaan kirjalla kohdan 5: kirja sijoittuu vuosikymmenelle, jolla synnyit.
Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 4 tähteä
Kirjan tietoja:
Pauliina Rauhala: Synninkantajat
Gummerus, 2018
367 sivua
Vuodenvaihteessa Jassu polkaisi käyntiin Sarjakuvahaasteen. Heti ajattelin, että nytpä kunnostaudun, alan blogata sarjakuvista enemmän / säännöllisemmin. Mietin jopa jonkinlaista "sarjakuvasunnuntai"-tyyppistä julkaisutahtia. Hah. Tässä sitä ollaan. Huhtikuu kohta puolessa välissä ja ensimmäistä postausta kasailen... Mutta mennään nyt sitten edes näin.
Milla Paloniemen Kiroileva siili seikkailee jo kahdeksannessa sarjakuvakirjassaan (Sammakko 2018), johon on koottu parhaita siilistrippejä viimeisen kolmen vuoden ajalta. Siili ottaa kantaa rakkauteen ja mustasukkaisuuteen ja "uusiin" ruokakulttuureihin, keksii uusia kirosanoja ("TRUMP!") ja tapaa vaarinsa Raunon. Taattua siili-laatua! :)
Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 4 tähteä
Kirjan tietoja:
Milla Paloniemi: Kiroileva siili 8
Sammakko, 2018
80 sivua
Sanna Hukkanen oli minulle ennestään ihan tuntematon sarjakuvataiteilija, mutta nyt asia on korjaantunut. Ensin luin hänen esikoissarjakuva-albuminsa Juuri (Arktinen Banaani 2015), joka koostuu viidestä toisiinsa linkittyvästä elämäkerrallisesta tarinasta. Tansaniassa vietetyt vuodet saivat hänet kiinnostumaan omista juuristaan. Myös juuri-sanan monet merkitykset tulevat sarjakuvissa esille.
Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 3 tähteä
Kirjan tietoja:
Sanna Hukkanen: Juuri
Arktinen Banaani, 2015
72 sivua
Tänä vuonna Sanna Hukkaselta ja kulttuurintutkija Inkeri Aulalta ilmestyi yhteinen sarjakuvaromaani Metsänpeitto (Arktinen Banaani 2018). Kirja sopii siis Helmet-haasteen kohtaan 12. Se sisältää yhdeksän sarjakuvaa, joissa käsitellään metsään ja puihin liittyviä tarinoita, legendoja, uskomuksia ja perinteitä. Mukana on
paikallishistoria Kuhasalon metsälehmuksesta Pohjois-Karjalassa, Suuren
tammen runon mukaelma karjalan kielellä Kalevalan alkuperäiskielen
kunniaksi, metsäajattelun historiaa Vanhan haavan perspektiivistä sekä
hirmuisia loitsuja pyhän pihlajan suojeluksessa. Koskettavin sarjakuva itselleni oli kuitenkin Karsikko, joka sijoittuu vuoteen 1918. Tämän vuoksi kelpuutan sarjakuvakirjan mukaan myös 1918-haasteeseen.
Karsikkomänty oli vainajille omistetty puu, joka oli usein yhteinen talon tai suvun vainajilla. Petäjästä karsittiin kuivat oksat ja aina jonkun suvusta kuoltua puun alle uhrattiin ja karsittiin uusi oksa, kunnes puu oli oksaton. Runkoon kaiverrettiin vainajan nimi ja kuolinvuosi. Karsikko sijaitsi kodin ja hautausmaan välillä, jotta kummitteleva vainaja ei pystyisi ohittamaan sitä. (s. 47)
Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 4 tähteä
Kirjan tietoja:
Sanna Hukkanen & Inkeri Aula: Metsänpeitto
Arktinen Banaani, 2018
167 sivua
Kaikenlaiset selfhelp-kirjat ovat nyt tosi iso juttu. Minä saan useimmista näppylöitä, varsinkin KonMarista. ;-) Siitä huolimatta Sarah Knightin Viis veisaamisen elämänmullistava taika : eli kuinka lakkaat tuhlaamasta aikaa, jota sinulla ei ole, ihmisten kanssa, joista et pidä, asioihin, joita et halua tehdä (Art House 2018) vaikutti sellaiselta, että siihen oli pakko tarttua. Siitäkin huolimatta, että kirja on jossain määrin saanut innoituksensa KonMarista.
Kirja lupaa paljon - eikä sovi tosikoille. "Kuinka voit hankkiutua eroon ikävistä velvollisuuksista ja riippakivistä, häpeästä ja syyllisyydestä - ja alkaa käyttää aikaasi mieluummin niihin ihmisiin ja asioihin, jotka tekevät sinut onnelliseksi." Ja kaikki tämä vielä tulematta kusipääksi! Selvää on, että kirja on kirjoitettu vähintäänkin osittain kieli poskessa. Vaan ei niin suurta pilaa etteikö toinen puoli voisi ollakin totta, ja niin on tässäkin tapauksessa.
Minun elämässäni kirja sattui melko sopivaan saumaan. Painiskelen monenkinlaisten ikävien asioiden parissa, mutta saan niihin onneksi apua. Omanlaisensa apu oli tästäkin kirjasta, joka muistuttaa passelisti, ettei asioihin kannata suhtautua liian vakavasti. Täysin käytäntöön siirrettävissä ja sovellettavissa kirja ei ole, mutta ajatuksen tasolla toimii. Minulla itselläni kun ne asiat, joista olisi hyvä viis veisata, ovat hyvinkin pitkälti oman pään sisällä.
Hyvänä bonuksena kirja vielä sopii Helmet-haasteen lähestulkoon vaikeimpaan kohtaan eli 9: kirjan kansi on yksivärinen.
Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 4 tähteä
Kirjan tietoja:
Sarah Knight: The Life-Changing Magic of Not Giving a F*ck
Suomentanut Riie Heikkilä
Art House, 2018
208 sivua
Kun on elänyt lapsuutensa 1980-luvulla ja teinivuotensa 1990-luvulla, näissä kahdessa kirjassa on paljon muistoja herättäviä asioita.
Henna-Kaisa Sivosen Kasarikirja (Atena 2008) vie sanoin ja kuvin värikkäälle matkalle 1980-luvulle. Voi, toivottavasti tämä aika ei koskaan enää palaa!
Voi änkeröinen ja tilipitappi! Antaudu nostalgialle ja kohtaa uudelleen vanhat tutut Pelle Hermannista Ritari Ässään ja vohvelikankaasta Commodoreen. Maista suussasi perunat ja tilliliha, tunne liikuntatuntien häpeä ja polskahda Ruotsin-laivan pallomereen. Sifonkihuivi ranteeseen, toppahaalari rohkeasti päälle ja rimpati rei! Mitäs läksit? (takakansiteksti)
Oman osionsa ovat kirjasta saaneet niin lelut ja leikit, perhe, koulu, ajanviete sekä 80-luku yleensä. Kaikista näistä osioista suorastaan tulvii lapsuudesta tuttuja esineitä ja asioita, jotka oli jo melkein unohtanut mutta ei sitten kuitenkaan. Peukaloisen retket, Pikkaraiset, nukkekotipenaali, maatalousnäyttelyt ja heinätyöt, PEZ-karkkikoneet, neonvärit, kaunokirjoitus, hajukumit, isotupsuiset pipot, Käytöskukka, elektroniikkapelit, Mörköooppera, Tsernobyl, lankapuhelin ja monet monet muut. Oi niitä aikoja...
Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 3 tähteä
Kirjan tietoja:
Henna-Kaisa Sivonen: Kasarikirja
Atena, 2008
168 sivua
Essi Huuhkan ja Aino Tormulaisen Ysärikirja (Atena 2017) on yhtä lailla nostalginen aikamatka.
1990-luku tarkoitti lamaa, Neuvostoliiton hajoamista ja EU-jäsenyyttä mutta myös teknologista huumaa, tiedostavia kettutyttöjä ja jääkiekon maailmanmestaruuden juhlintaa. Muutosten keskellä varttui sukupolvi, joka söi kouluruokalassa kinkkukiusausta ja katsoi kotisohvalla Leijonakuningasta - tietysti muodin mukaisesti flanellipaidassa ja nappiverkkareissa. (takakansiteksti)
Tänä päivänä ysäri on jotenkin hip, hop ja pop. Ainakin ysärimusiikki. Minulle ysäri on vielä liian lähellä, en mitenkään hirveästi haikaile sen perään - niin kuin en kasarinkaan. Ysärin aikana kävin yläasteen ja lukion, muutin pois lapsuudenkodista ja opiskelin ensimmäiseen ammattiini. Nykyinen parisuhteenikin alkoi jo ysärillä! Eli kyllä sinne niitä hienojakin muistoja sisältyy, enimmäkseen kuitenkin sitä angstista teiniaikaa.
Ysärikirja on jaoteltu vuosilukujen mukaan: joka vuoden tärkeät tapahtumat ja ajan ilmiöt on koottu napakasti yhdelle aukeamalle. Niiden väliin mahtuu sitten monta tuttuakin tutumpaa juttua. Radio Mafia, EU-intoilu, Metsolat ja Kotikatu, väriä vaihtavat murolusikat, Muumit, Kummeli, Estonia, Jäätelöauto, flanellipaidat, paksupohjaiset kengät, Macarena, Suosikki, Jyrki, Nokia tune, tietokoneet ja kännykät...
Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 4 tähteä
Kirjan tietoja:
Essi Huuhka & Aino Tormulainen: Ysärikirja
Atena, 2017
174 sivua
Molempien kirjojen viehätys perustuu nimenomaan omiin kokemuksiin ja muistoihin: tuon minä muistan, tuollainen minulla oli, minäkin katsoin tuota... Luultavasti 1970-lukua käsittelevä vastaavanlainen kirja ei koskettaisi minua ollenkaan yhtä paljon, vaikka sillä vuosikymmenellä olenkin syntynyt. Muistot eivät kuitenkaan yllä sinne asti.
Mooses Mentulalta muistelen lukeneeni aiemmin hänen esikoisteoksensa Musta timantti (WSOY 2011), jonka novelleista pidin kovasti. Niinpä osasin odottaa mieleistä lukukokemuksesta myös hänen uusimmasta kirjastaan Jääkausi (WSOY 2016).
Jääkausi on väkevä romaani kiusaamisesta, kilpailusta, peloista ja ystävyydestä. Yläkouluikäisen Helmin ja keski-ikäisen opettajan Juhan tiet risteävät pienellä paikkakunnalla Kainuussa. Yhteentörmäys suistaa hyvämaineisen Juhan juorujen keskipisteeseen ja Helmin uuteen vaiheeseen nuoruudessaan.
Koulukaverit pelaavat yhdessä Helmiä vastaan. Onko tuohon peliin sopeuduttava, lähdettävä mukaan ja omaksuttava sen kovat säännöt? Vaatiiko ryhmässä pärjääminen toisten kukistamista?
Juha ei tiedä mihin ryhtyy ottaessaan vastuulleen oppilaan hädän. (takakansiteksti)
Kirja on hieno kuvaus koulumaailman raakuudesta ja nuoruuden haikeasta vaikeudesta. Kiusatun ja kiusaajan roolit ovat myös keskeisessä osassa. Ne kun eivät aina niin selkeästi toisistaan eroa, tai ainakin roolia on yllättävänkin helppo vaihtaa. Yläkouluikäisten vanhemmat eivät välttämättä kirjasta hirveästi nauti, mutta itselläni oli jo helpompaa vähän hymähdelläkin. ;)
Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 4 tähteä
Kirjan tietoja:
Mooses Mentula: Jääkausi
WSOY, 2016
263 sivua
Hotellit ovat sitten jotenkin kiehtovia paikkoja. Pääsee kurkistamaan paikkaan, jossa kymmenet, kenties sadat ihmiset ovat viettäneet aikaa ennen minua. Kenties heistä on jäänyt jotain jälkiä? Tähän ajatukseen nojautuu Tiina Hautalan teos Hotellien henget : kummitustarinoita suomalaisista majapaikoista (Haamu 2017).
Mitä oikeastaan tiedät majapaikastasi?
Tervetuloa tutustumaan hotellien henkiin!
Hotellit ovat elämänkohtaloiden risteyspaikkoja. Huoneiden ja kabinettien huomassa ovat leiskuneet intohimot, perhedraamat, sydänsurut, poliittiset vehkeilyt ja villit sisäpiirin juhlat.
Ja siinä rinnalla ovat vierailleet tavalliset matkaajat, jotka arvostavat rauhallista yötä ja tasokasta aamupalaa - sekä kiehtovia tarinoita.
Tähän kirjaan on kerätty aavetarinoita suomalaisista hotelleista, joissa on historiaa, tunnelmaa, persoonallisuutta ja hyvä henki.
GLO Hotel Art (Helsinki), Park Hotel (Turku), Mukkulan Kartano (Lahti), Hotelli Vanajanlinna (Hämeenlinna), Imatran Valtionhotelli (Imatra), Grand Hotel Tammer (Tampere), Hotelli Punkaharju (Punkaharju), Hotelli Central (Vaasa), Hotelli Seurahuone (Kokkola) ja Hotelli Lasaretti (Oulu). (takakansiteksti)
Erittäin mielenkiintoisia tarinoita hotelleista ympäri Suomea. Jotkin tarinoista olivat entuudestaan tuttuja, ainakin Vaasan Hotelli Centralista ja sen hengistä kerrotaan myös Haamun kustantamassa teoksessa Aaveiden kaupunki - kummitustarinoita Vaasasta. Mukana on itsellenikin tuttuja hotelleja: Tampereen Grand Hotel Tammerissa yövyin viime marraskuussa ja Oulun Hotelli Lasaretissa olen vieraillut useampaankin otteeseen, en kylläkään yöpynyt siellä. Kummassakaan hotellissa en itse ole kokenut mitään erikoista, mutta molemmat kyllä olivat paikkoina sen verran mielenkiintoisia, että on aika helppo uskoa että on esiintynyt tällaisiakin kokemuksia, joista kirjassa kerrotaan.
Ehdoton suositus kaikille kummitustarinoiden ystäville!
Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 4 tähteä
Kirjan tietoja:
Tiina Hautala: Hotellien henget : kummitustarinoita suomalaisista majapaikoista
Kuvitus Suvi Kari
Haamu, 2017
117 sivua
