tiistai 20. helmikuuta 2018

Anna-Liisa Ahokumpu: Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa

Helmet-haasteen kohtaan 49 (vuonna 2018 julkaistu kirja) sopii vaikkapa tämä Anna-Liisa Ahokummun esikoisteos Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa (Gummerus 2018).



Perhostutkija Max Halma on pyhittänyt koko elämänsä tutkimuskohteelleen. Kun hänen äitinsä kuolee ja jäämistöstä löytyy harvinainen perhonen, Max uppoutuu entistäkin syvemmälle työhönsä. Perhonen voi johdattaa hänet lähemmäksi kansainvälistä tunnustusta kuin koskaan aiemmin. Samalla Max ajautuu selvittämään omaa historiaansa. Asiakirjojen mukaan isä hukkui viikko Maxin syntymän jälkeen eikä ruumista koskaan löydetty. Jäljet johtavat Oulun maakunta-arkiston kätköistä aina saksalaisen huippupianistin viimeiseen konserttiin Hampuriin. Tutkimusten edetessä ääni hänen sisällään kuitenkin voimistuu: mitä tapahtui isälle keväällä 1942?
Anna-Liisa Ahokummun herkkävireinen esikoisromaani Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa soi kauniisti mollissa. Romaani kertoo pojasta, joka ei tuntenut isäänsä - eikä äitiään. Se on kuin arvoituksellinen konsertti perhosista, pakkomielteistä ja perhesalaisuuksista, joita ei voi enää kätkeä, sekä äänistä, joiden ei pitäisi vaieta. (takakansiteksti)

Ajauduin lukemaan tämän kirjan vähän kuin vahingossa, siis siinä mielessä että ennakkotiedoissa tämä oli mennyt ihan ohi. Hoksasin kirjan onneksi uutuushyllystä ja takakansitekstin perusteella kiinnostuin ottamaan kirjan luettavaksi. Eniten vetosi tuo lause "ajautuu selvittämään omaa historiaansa", tämä aihe kun on omassa elämässäkin aika lailla tapetilla.

Menneisyyden salaisuuksien penkomisen ohella erikoisen perhosen tutkiminen vie Maxin energiaa melko tavalla ja vaikuttaa jo hänen työhönsäkin. Tämä kuitattiin kirjassa mielestäni kumman vähällä. Toki pääasia onkin menneisyyden selvittäminen, mutta silti jäin ihmettelemään... Ja yllättävän helposti nuo vanhat asiat sitten selviävätkin. Äidin menneisyydestä paljastuu yllättäen melkoinen vyyhti, jonka langat eivät kaikki ainakaan minulle ihan täysin selviä.

Säveltäjä-pianisti Viktor Stanislauksen ansiosta kirja pääsee mukaan Taiteilijaromaani-lukuhaasteeseen. Helmet-haasteesta ruksaan luetuksi kohdan 49 (tänä vuonna ilmestynyt kirja).

Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 3 tähteä
Kirjan tietoja:
Anna-Liisa Ahokumpu: Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa
Gummerus, 2018
175 sivua

lauantai 17. helmikuuta 2018

S.K. Tremayne: Tulilapsi

S.K. Tremaynen aiempi dekkari Jääkaksoset (Otava 2016) oli hyytävän jännä lukukokemus, joten odotukset olivat aika korkealla uudemman Tulilapsen (Otava 2017) kohdalla. Aivan samaan kirja ei yllä, mutta hyvin tämäkin piti otteessaan, yöunet jäivät todella lyhyiksi kun tämä oli pakko ahmaista kerralla loppuun asti.


Rachel menee naimisiin varakkaan ja komean miehen kanssa ja hyvästelee tyytyväisenä sinkkuelämänsä. Onni ei voisi olla täydellisempi: muutto miehen suureen taloon ja suloinen poikapuoli Jamie.
Ruusuisen alun jälkeen Jamien käytös kuitenkin muuttuu, ja Rachel alkaa tuntea olonsa uhatuksi. Epäilykset kasvavat hänen kaivellessaan menneitä. Hänen miehensä edellinen vaimo on kuollut vain alle kaksi vuotta sitten kammottavassa onnettomuudessa. Mitä Jamie yrittää hänelle kertoa?
Jamie vetää syvään henkeä ja sanoo sitten hyvin hitaasti kuin paljastaisi kaikkein kauheimman salaisuuden: "Sinä et ole täällä enää jouluna, Rachel." (takakansiteksti)

Cornwallin rannikolle sijoittuva teos alkaa näennäisen onnellisissa tunnelmissa. Vastanaineet Rachel ja David sekä Davidin poika Jamie totuttelevat uuteen tilanteeseen, joka alkaa vähitellen kehittyä yhä piinaavammaksi. David on paljon pois kotoa ja Rachel yrittää solmia jonkinlaista sidettä Jamieen, joka suree edelleen äitiään. Rachelille selviää pala palalta lisää menneistä tapahtumista: Jamien äidin traagisesta kuolemasta ja sitä edeltäneistä tapahtumista. Myös haamut hänen omasta menneisyydestään pyrkivät esiin. Lopulta perhesalaisuudet paljastuvat ja uskomaton totuus kaikesta selviää.

Tykkäsin kirjasta loppujen lopuksi todella paljon. Jääkaksosten tapahtumakäänteet olivat ehkä vähän turhan epäuskottavia ja "hurjia", mutta tämän kirjan skenaariot upposivat uskomattomuudestaan huolimatta ainakin minulle paremmin. Jännärijuonenkäänteiden ohella kirjassa pohditaan melkoisesti vanhemmuutta, siksipä se sopiikin hyvin Helmet-haasteen kohtaan 19.

Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 4 tähteä
Kirjan tietoja:
S.K. Tremayne: The Fire Child (2015)
Suomentanut Jaana Iso-Markku
Otava, 2017
365 sivua

perjantai 16. helmikuuta 2018

2 x holokaustista

Tässäpä samaan postaukseen kaksi pientä suurta kirjaa, jotka käsittelevät hyvinkin pitkälti samaa aihepiiriä: Maria Àngels Angladan pienoisromaani Auschwitzin viulu (Bazar 2018) ja Hèdi Friedin kokemuksiin perustuva Kysymyksiä joita minulle on esitetty keskitysleiristä (Nemo 2018). Luin kirjat saman päivän aikana, ja ne tukivat toisiaan todella hyvin.



Puola 1991. Arvostettu viulisti päättää jäädä seuraamaan paikallisen orkesterin konserttia oman esiintymisensä jälkeen. Hänen huomionsa kiinnittyy erityisesti sooloviuluun, jonka sointi on täyteläisen samettinen. Ja surusilmäiseen vanhempaan naisviulistiin, joka soittaa äärimmäisen puhtaasti eläytyen musiikkiin koko sielustaan. Instrumentti alkaa kiehtoa häntä suunnattomasti, ja hän onnistuukin tapaamaan viulua soittaneen naisen, Reginan. He ystävystyvät, ja lopulta Regina kertoo uudelle ystävälleen soittimen karmaisevan tarinan.
Saksa 1944. Puolalainen viuluntekijä Daniel on puusepän taitojensa vuoksi keskitysleirillä paremmassa asemassa kuin moni muu, vaikkei hänenkään tilanteessaan ole kehumista. Sattuman kautta Daniel määrätään rakentamaan viulu korkea-arvoiselle natsiupseerille. Palkkiona on hänen henkensä, epäonnistumisesta olisi seurauksena kuolema.
Auschwitzin viulu on enemmän kuin pelkkä romaani: se on unohtumaton tarina miehestä, joka kieltäytyi luopumasta toivostaan historian suurimman julmuuden edessä. Kirja julkaistiin alun perin vuonna 1994, mutta on uudelleenjulkaisun jälkeen noussut viime vuosina suureksi kansainväliseksi menestykseksi. (kustantajan esittelyteksti)


Kaunis ja surumielinen kirja, jossa päähenkilönä on oikeastaan ihmisen sijasta viulu. Viulu, joka rakennetaan keskitysleirillä ja joka soi kauniimmin kuin mikään muu soitin vielä viisikymmentä vuotta myöhemminkin. Keskiössä on viulun lisäksi myös taiteilijoita: viulunrakentaja ja soittajia. Siksipä kirja sopii mainiosti Taitelijaromaanihaasteeseen ja tietysti myös Helmet-haasteeseen, kohtaan 4 (kirjan nimessä on joku paikka).

Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 4 tähteä
Kirjan tietoja:
Maria Àngels Anglada: El Violi d'Auschwitz (1994)
Suomentanut Satu Ekman
Bazar, 2018
142 sivua

Oliko siellä koko ajan nälkä? Miksi ette tehneet vastarintaa? Voisiko sama tapahtua uudestaan? 
Holokaustista selvinnyt Hédi Fried (s. 1924) on kiertänyt kouluissa yli kolmenkymmenen vuoden ajan kertomassa kokemastaan. Kirjassa hän vastaa nuorten usein esittämiin kysymyksiin.
Suomenkielisen laitoksen esipuheen on kirjoittanut Sofi Oksanen. (kustantajan esittelyteksti)


Suoria vastauksia suoriin kysymyksiin. Kirjailija on koonnut kirjan koululaisille pitämiensä luentojen pohjalta. Hän on luennoinut lukuisissa kouluissa, kansanopistoissa ja yliopistoissa, koska...
"...uskon vakaasti, että nuorten on voitava välittää holokaustin muisto eteenpäin, jos haluamme ettei sama toistu. Se, mikä on tapahtunut kerran, voi ikävä kyllä tapahtua useamminkin, vaikkei ihan samalla tavalla. [ - - ] Kirjan päämääränä on auttaa meitä välttämään menneen ajan erehdyksiä. Toivon sen saavan kaikki lukijansa ymmärtämään, ettei ketään meistä ole määrätty ennalta sortajan tai sivustakatsojan osaan. Meistä jokaisella on yksilönä oma tahtomme ja oma vastuumme, ja ainoastaan ottamalla sen vastuun voimme estää historiaa toistamasta itseään taas kerran." (s. 13-15)
Olisinpa itsekin joskus päässyt kuulemaan ja kyselemään! Nämä asiat eivät todellakaan saa unohtua. Tämäkin kirja pääsee mukaan kahteen haasteeseen: Helmet-haaste (kohta 17: kirja käsittelee yhteiskunnallista epäkohtaa) sekä Naisen tie.

Mistä kirja minulle: kirjastosta

Goodreads-tähdet: 4 tähteä
Kirjan tietoja:
Hèdi Fried: Frågor jag fått om förintelsen (2017)
Suomentanut Pirkko Talvio-Jaatinen
Nemo, 2018
144 sivua

torstai 15. helmikuuta 2018

John Boyne: Poika vuoren huipulla

John Boynella on taito kirjoittaa monen ikäisille. Uusin teos Poika vuoren huipulla (Bazar 2017) on hyvin saman tyyppinen kuin Poika raidallisessa pyjamassa (Bazar 2008) - päähenkilö on lapsi, mutta teksti on suunnattu vanhemmille lukijoille.


On vuosi 1936. Seitsemänvuotias Pierrot jää orvoksi ja joutuu jättämään taakseen kotikaupunkinsa Pariisin ja parhaan ystävänsä, naapurissa asuvan Anshelin. Kovia kokenut Pierrot lähetetään asumaan tätinsä luokse Saksaan, salaperäiseen taloon vuoren huipulle.
Berghofiksi kutsutussa talossa Pierrot saa uuden nimen ja neuvon unohtaa lapsuutensa Pariisissa. Erityisesti hänen tulisi välttää mainitsemasta ystäväänsä, juutalaista Anshelia - varsinkin talon isännän kuullen! Vähitellen Pierrot oppii talon tavoille ja epävarma poika muuttuu uutta univormuaan  ylpeänä kantavaksi Pieteriksi. Mutta univormu yllään Pieter astelee kohti uutta vaarallista maailmaa. Maailmaa, jossa on vaikea erottaa, mikä on oikein ja mikä väärin.
Toisen maailmansodan tapahtumiin sijoittuva Poika vuoren huipulla on vaikuttava kuvaus nuoruuden viattomuuden menettämisestä ja siitä, miten petollisen helposti maailma ympärillämme muuttuu mustavalkoiseksi. (takakansiteksti)

Univormu on kirjassa melkoisen tärkeä symboli. Siihen liittyy paljon erilaisia tulkintoja ja mielikuvia. Tässä niistä yksi:
”Tiedät kai, miksi univormuja käytetään, Pierrot?” kuljettaja jatkoi. Poika pudisti päätään. ”Siksi, että univormu saa ihmisen uskomaan, että hän voi tehdä ihan mitä mielii. [ - - ] Tavallisissa vaatteissa kukaan ei ikinä kohtelisi muita sillä tavoin kuin univormussa. Natsat, sotilastakki ja sotilassaappaat muuttavat miehen. Univormu oikeuttaa olemaan julma ilman syyllisyyttä.” (s. 89)
Jälkikäteen ajatellen kirjan varsinainen koukku on ehkä ilmiselvä, mutta minulle se tuli täytenä yllätyksenä. En nyt viitsi suoraan spoilata, mutta kyse on tietenkin talon isännästä ja hänen ideologiastaan. 

Ei tämä kirja minusta aivan yhtä hyvä ole kuin Poika raidallisessa pyjamassa, mutta ei kauaskaan jää. 

Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 5 tähteä
Kirjan tietoja:
John Boyne: The Boy at the Top of the Mountain (2015)
Suomentanut Heli Naski
Bazar, 2017
238 sivua

torstai 8. helmikuuta 2018

Novelleja, novelleja

Alkuvuodesta olen saanut luettua lähinnä lyhyitä juttuja. Onneksi on novellit! 💗



O.E. Lönnbergin pienoisnovellikokoelma Langanpäitä (Osuuskumma 2017) on kokoelma välähdyksiä: hetkiä, katseita ja kohtaamisia. Yksikään kokoelman sadasta tarinasta ei ole sataa sanaa lyhyempi, eikä yksikään kahtasataa pitempi.
Tarinat kertovat erilaisista maailmoista, joissa peikot lausuvat runoja, konstruktit hamuavat höyryä ja ensitreffeillä saattaa seuralaisen huulilta lehahtaa perhonen lentoon. Kun tarttuu langan päähän, ei voi tietää, mihin se johdattaa. (takakansiteksti)

Raapaleisiin olen tykästynyt koko ajan enemmän ja enemmän, ja tässäpä on oiva kirja kaikille raapaleiden ja novellien ystäville. En alkanut itse laskemaan sanoja, mutta takakannen mukaan niitä löytyy joka tarinasta 100-200. Ihan sadan sanan raapaleita ei montakaan tainnut olla, mutta sopivan tiiviitä juttuja kirja sisältää. Aiheetkin vaihtelevat mukavasti.

Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 4 tähteä
Kirjan tietoja:
O.E. Lönnberg: Langanpäitä
Osuuskumma, 2017
115 sivua

Muistatko Teiniliiton (toimi vuoteen 1984 asti) julkaiseman Teinikalenterin? Se jaettiin oppilaille syyslukukauden alkaessa ja varsinkin tytöt täyttivät sen lukuvuoden mittaan päiväkirjamerkinnöillä. Siihen merkittiin koulun kokeet, bändien keikat, Sen Pojan hymyt, menkat ja krapulat, suuret salaisuudet.
Reunan Teinikalenteri-kirjassa on kalenteriaukeama 12 kuukaudelle elokuusta lähtien, pikkutietoa teini-ikäisille ja tarina joka kuukaudelle. Kirjailijat ovat eläytyneet muistelemaan omia teiniunelmiaan, angstejaan ja intohimojaan. Tarinoissa käsitellään kaveripiiriä, kotioloja, kiusaamista, menestys- ja ulkonäköpaineita. Niissä on hämmennystä, rakkautta ja vihaa, pakoa mielikuvitusmatkalle. Herkullista luettavaa entisille ja nykyisille teineille, loistava lisämateriaali kouluille! (kustantajan esittelyteksti)

Itse en koskaan ollut Teinari-ihmisiä, suosin muunlaisia kalentereita. Teinari tuntui ihan liian pieneltä, ajattelin aina että ei siihen mahdu mitään kirjoittamaan. Tämäkin Teinikalenteri-kirja on melkoisen pieni kooltaan, ihan Teinarin mallinen muttei nyt sentään onneksi yhtä pieni. Kirjassa on kaikkiaan 12 novellia eri kirjailijoilta, jokaiselle kuukaudelle siis. Mukana ovat Jukka Behm, Katariina Hakaniemi, Kari Hanhisuanto, Asta Ikonen, Aila Juvonen, Jussi Matilainen, Teresa Myllymäki, Harri István Mäki, Juha Mäntylä, Jasu Rinneoja, Riku Talvitie ja Ricky Tähtisilmä.


Novellien aiheet vaihtelevat haaveista ystävyyteen ja kiusaamisesta rakastumiseen - hyvin tyypillistä nuortenkirjallisuutta siis. Tykkään kovasti siitä, että nuorillekin ilmestyy novellikokoelmia. Niillekin löytyy aina omat lukijansa.

Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 3 tähteä
Kirjan tietoja:
Teinikalenteri
Toimittanut Juha Mäntylä
Reuna, 2017
183 sivua

Ja näin novellihaaste etenee jälleen! Nyt on luettuna 178 novellia 57 eri kirjailijalta. Lönnbergin novellikokoelmalla pääsen myös avaamaan Spefi-lukuhaasteen. Teinikalenterilla kuittaan Helmet-haasteen kohdan 25: novellikokoelma.

perjantai 2. helmikuuta 2018

Carlos da Cruz & Janne Haikari: Suomen keskiaika lapsille

Voi kun tällaisia kirjoja olisi ollut silloin kun minä olin lapsi! Carlos da Cruzin ja Janne Haikarin Suomen keskiaika lapsille (S&S 2017) kertoo napakasti oleellisen siitä, minkälaista Suomessa oli keskiajaksi nimitetyllä ajanjaksolla.

Millaista elämä oli keskiajalla? Mitä silloin syötiin? Mitä lapset leikkivät?
Tämä kirja johdattaa läpi keskiajan 900-luvun luostarielämästä 1500-luvun ensimmäiseen suomalaiseen kirjaan. Matkan varrella tutustutaan muun muassa ristiretkiin, linnan varustukseen, metsästykseen ja kaupankäyntiin.
Kuvittaja Carlos da Cruzin ja historioitsija Janne Haikarin hauskoja ja jännittäviä yksityiskohtia pursuava tietoteos sopii erityisesti kouluikäisille. (takakannesta)


Tieto tarjoillaan tiiviinä "laatikkoina", ja joka aukeamalla on yllättävän paljon asiaa suurien kuvien lomassa.


Yksi niitä harvoja vuosilukuja, jonka muistan vielä ala-asteen historiasta: Pähkinäsaaren rauha 1323. :)



Carlos da Cruz on portugalilaissyntyinen kuvittaja, joka asuu tätä nykyä Espoossa. Hänen kynästään on lähtöisin monen viime vuosina ilmestyneen lasten tietokirjan kuvitus. Hän onkin haastatteluissa kertonut haluavansa saada lapset innostumaan oppimisesta. Hieno tavoite, ja uskoisinkin että selkeä, mutta silti yksityiskohtainen kuvitus kiinnostaa monen ikäisiä.

Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 3 tähteä
Kirjan tietoja:
Carlos da Cruz & Janne Haikari
Kuvittanut Carlos da Cruz
Schildts & Söderströms, 2017
33 sivua

keskiviikko 31. tammikuuta 2018

Kirjabloggaajien klassikkohaaste osa 6: Lauri Pohjanpään eläin- ja muut runot


Piti harakka puhetta vierailleen:
"Tilapäinen ihan on pesä,
- älä putoa, varis! - tein kiireiseen...
mut annas, kun on kesä,

niin, vannon, kartano korskehin,
hyvät herrat, tässä löytään,
ei metsässä mointa, sen näättekin!
Hoi muori, pötyä pöytään!"

Mut ennenkuin harakka huomaskaan,
jo putos syksyn lehti,
ja kesken hurskaita aikeitaan
se itse kuolla ehti.

Älä hymyile! Tarina totta on!
Pian ohi on päivät kesän.
Moni aikoi ja aikoi kartanon -
sai valmiiksi harakanpesän.

Tämänkertainen klassikkohaasteeni lähti käyntiin just tismalleen tästä Lauri Pohjanpään runosta Harakanpesä. Se on minulle tuttu jo lapsuudesta, jolloin hartaasti tutkin ja lueskelin isän siskon vanhaa kansakoulun lukukirjaa Syksystä suveen (vuodelta ties mitä). Vanhojen asioiden muistelu on viimeisen vuoden aikana ollut todella pinnalla (isän kuoleman jälkeen; isällä kun oli koko joukko erilaisia sutkauksia ja sanontoja ja runonpätkiä yms. - näitä olen yrittänyt kerätä talteen vielä kun niitä muistan), ja myös pitempiä runoja löytyi yllättäen muistin kätköistä. Tuossa Syksystä suveen -kirjassa on monta muutakin Pohjanpään runoa, joista olen aina pitänyt. Niinpä tuntuikin luontevalta lähteä etsiskelemään Pohjanpään eläinrunokirjoja klassikkohaastetta varten. 


Oman kirjastomme lastenrunohyllystä löytyi Metsän satuja (WSOY 1967) ja pääkirjaston varastosta Sininen hämärä : uusi sarja metsän satuja ja muita runoja (WSOY 1933). Metsän satuja on alun perin vuodelta 1924, minun lukemani kirja on Annikki Arola-Anttilan kuvittama toinen painos.

Metsän satuja -teoksen takakannessa kerrotaan näin:
"Tähän teokseen on koottu Lauri Pohjanpään parhaat eläinrunot, joilla on jo klassillinen asema lyriikassamme. Ne ovat kestävintä ja parasta mitä meillä on tällä alalla kirjoitettu. Teokseen on liitetty myös muutamia herkän tunnelmallisia proosakatkelmia, jotka nekin aiheiltaan liittyvät luonnon maailmaan."

...ja allekirjoitan tämän täysin. Kestävintä ja parasta. Noista proosakatkelmista en niin hirveästi pitänyt, paitsi kirjan viimeisestä tarinasta Viimeinen jääkarhu. Se maalaa yllättävän dystopiamaiseman viimeisen jääkauden jälkeisestä Helsingistä, jonka hyisiä katuja Jäämereltä tullut jääkarhu astelee.

Autioina kuin sokeat silmät ammottivat talojen tyhjät, avoimet ikkunat. Jostain neljännen kerroksen parvekkeelta huiskutti nuori, seisaalleen kuollut vaimo työhön menevälle miehelleen. (s. 170)

Yllättävää! Joka tapauksessa kirjan parasta antia ovat eläinrunot. Luulenpa, että hyvinkin useat niistä ovat monelle muullekin tuttuja, tai ainakin pätkät niistä:

  • Jänikset (Emo-jänis tuli pyrynä metsän rajaa, / kun poikineen isä teki talvimajaa...)
  • Maailman meno (Sivutuulessa poikaansa retuuttaa kantaa / varis lahden poikki päin vastarantaa...)
  • Kurki ja joutsen (Kulki kurki arvokkaana suolla, / päällä harmaa, vanha lievetakki, / nukkavieru, vanhanmallinenkin...)
  • Syksy (Kaksi vanhaa, vanhaa varista / nuokkuu hiljaa pellon aidalla...)
  • Dolce far niente (Hauki se makasi kaislikossa / alla sinilaen, / hautuvan kuumassa kaislikossa / päivää paistattaen...)
  • Maalaishiiri ja kaupunkilaishiiri (Tuli maalaishiirelle vierahaks / ihan kaupunkilaisserkku. / Oli tallin alla päivälliset / ja herkun vieressä herkku,...)
  • Villihanhi (Mitä tiedät, poloinen kulttuurihanhi, / vapaitten vetten autuudesta...)

Voi voi, niin monta ihanaa runoa! Ja lisää löytyy Sininen hämärä -teoksesta. Sen sisältämistä eläinrunoista minulle tutuin on pidempi runoelma Eriskummainen uni merikäärmeestä : sankarirunoelma, tai oikeastaan lähinnä sen Prologi-osa: 

Mä metsää kuljin. Ah, raukaisi niin
suvipäivän paistava kilo!
Ja mä nurmelle nukahdin. Valtaansa
minut sai unen autuas ilo.

Yhä unessa pilvenpoikaset
ui sinistä taivaan merta...
Oli aamunsuu, oli suvenkuu,
oli ruuhi lahdella kerta.

Ja ruuhessa poika, ja koukkuhun
se sylkäs: tulkoon kala!
Ja eikös kohta korkkia
veden alle viedä ala!

Mut katsoppas, kalan millisen
soi onkeen veden valta:
pikkiriikkinen, piikkinen k i i s k i n e n
nous ilmoille aaltojen alta!

Mut kuka nyt kiiskejä onkisi,
sanoi pojalle pojan järki.
Ja hän uljaasti huutaa huikkasi:
- Hei vaan, ja taas tuli s ä r k i!

- Se on, poika, jo koko kalamies,
isä niitulla hymähteli.
- Tais saada oikein a h v e n e n,
siihen veisti iso veli.

Ja pikkusisko kotihin
jo piennarta mennä väänti.
- Näin suuren kalan veikko sai,
se jo veräjän alta äänti.

Joku eukko tuvassa kahvia
joi ryysti, ja suu jäi auki:
- Voi ihmettä, - paljon kiitoksia! -
jopas olikin e m ä h a u k i!

Pian kolmannessa talossa
joku kahvikullan luona
jo kertoi: Villekin kalan sai,
joka oli k u i n  l a m p a a n  v u o n a!

Ja tuskin vaan oli aamunsuu
se kullankallis ohi,
kun viaton kiisken-poikanen
oli suuren-suuri l o h i.

Tästä tämä sankariruno jatkuu ja jatkuu ja kalajuttu paisuu entisestään, kunnes saalis on lopulta merikäärme... vaan onneksi tämä prologissa nukahtanut uneksija lopulta herää ja huomaa nähneensä unta. :)

Sininen hämärä sisältää osin samoja eläinrunoja kuin Metsän satuja. Niiden lisäksi kirjassa on myös osio Tiellä, johon sisältyy koko lailla synkempiä runoja. Lohduttomia, koruttomia. Niin kuin vaikkapa

  • Lapsi on kuollut (Pihalla on pieni, avoin arkku, / siinä nukkuu valkeana vainaa...)
  • Unohtunut hauta (Umpeen luodun haudan yllä kerran / liput päivään liehui, torvet soi. / [ ... ] Hauta ruohottuu nyt yksinänsä. / Kohta kasvaa metsä yli sen....)
  • Sairaan lapsen joulu (- Oi äiti, äiti, unissain näin taivaan joulupuun / ja kynttilöinä siinä näin mä auringon ja kuun...)
  • Myrsky (...He huutavat ylitse ärjyin, / he tarttuvat toinen toisehen! / Pojan käsivarsilla värjyin / on vaari ja poikansa pienoinen... / Lyö hänet hyytävä kauhu: / joko poika tai vaari - kumpi jää...? / Hänet sokaisee tuska ja pauhu... / Hän ei voi, ei jaksa enempää!...)

Koskettavaa, joskin melko paatoksellista. Näiden jälkeen lopun Lauluseppele-osio ei jaksanut paljon hetkauttaa.

Kaiken kaikkiaan ylitin itseni lukemalla kaksi runoteosta. Lyriikka ei välttämättä ole sitä sydäntäni lähinnä olevaa kirjallisuutta, mutta aina pieninä annoksina menee ihan mukavasti. Ja näillähän saan kuitattua myös Helmet-haasteen kohdan 2: kotimainen runokirja.

Mistä kirjat minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 4 tähteä molemmille
Kirjojen tietoja:
Lauri Pohjanpää:
Metsän satuja (WSOY, 1967, 172 sivua, kuvittanut Annikki Arola-Anttila)
Sininen hämärä : uusi sarja metsän satuja ja muita runoja (WSOY, 1933, 126 sivua)