lauantai 31. maaliskuuta 2018

Petja Lähde: Surunsyömä

Lastenkirjoihin tulee tartuttua vähän turhan nihkeästi. Välillä ne ovat kuitenkin ihan mukavaa luettavaa, noin yleensä ottaen. Petja Lähteen Surunsyömä (Karisto 2018) ei välttämättä ole mukava, mutta yllättävän hyvä tarina. Takakansiteksti vaati tarttumaan kirjaan, kun se tuntui jotenkin omituiselta ja töksähtävältä.

10-vuotiaan Pentin äiti on kuollut. Pentti on siis puolikas orpo. Surku ja sääli. Mutta nyt hän on vaarassa tulla kokonaiseksi orvoksi, koska isä on sairastunut Surunsyömään. Isä ei puhu, itke eikä naura. Mutta Pentti ei ole eilisen teeren poika, mikä tarkoittaa että hän on neuvokas. Pentti löytää keinon, jolla isä voidaan pelastaa. Alkaa jännittävä kilpajuoksu. Kumpi ehtii ensin? Surunsyömä vai Pentti? (takakansiteksti)



Surku ja sääli? Oikeasti? Tuo tökkäsi niin pahasti silmään ja aivoon, että olin kovin epäileväinen kirjan suhteen. Onneksi olin väärässä. Kirja ei ole ollenkaan niin kökkö kuin tuon yhden sanaparin perusteella ehdin ajatella. Kirjan huumori on omanlaistaan, mutta uppoaa varmasti monelle tenavalle.

Muuten kirjan aihepiiri on herkkä ja melko arkakin asia. Miltä tuntuu kun äiti on kuollut? No ei tietenkään hyvältä, senhän tietävät kaikki. Mutta vielä tätäkin pahemmalta tuntuu, kun isä on muuttumassa zombiksi. Nyt hän on jo Surunsyömä, seuraava vaihe on zombi. Siksi Pentin täytyy toimia ennen kuin Surunsyömä saa liian vahvan otteen isästä. Mutta helppoahan se ei tule olemaan! Vaatii melkoista suunnittelua, melkein juonittelua, saada ovela suunnitelma toimimaan. Ja aluksi kaikki vaikuttaakin melko hyvältä, mutta sitten Pentti on vähällä pilata koko homman (tai niin hän ainakin luulee)...

Melkoisen rankan aiheensa vuoksi en osaa kuvitella vinkkaavani tätä kirjaa millekään tietylle ikäryhmälle. Tämä on kuitenkin hyvä pitää muistissa, sillä tämäntyylisiä kirjoja kysellään aika ajoin. Ja onhan tämä hienoa kieltä! Kovin usein en viitsi lukiessani mitään muistiinpanoja tehdä, mutta nyt oli ihan pakko ottaa muutamia kohtia ylös:
  • Äidin hautajaiset itkettiin Paavalin kirkossa. (s. 20)
  • Häpeä synnyttää hikikarpaloita, jotka vierivät pitkin selkää kuin jääpalat. (s. 61)
  • Sade on lakannut, mutta aurinko kainostelee. (s. 72)
Tykkään kovasti näistä ilmaisuista! Ja huumori tietenkin on oma lukunsa. Rankan aiheen vastapainona toimii tietenkin pieruhuumori :)
Pentti rakastaa tietokirjoja yli kaiken. Tai kolmanneksi eniten. Ykkösenä ovat elokuvat, kakkosena Xbox ja sitten kirjat. Pentti luki karhukirjasta, että karhu herää talviuniltaan pihkatapin irrotessa sen pepusta. (s. 15)
Tämän seurauksena Pentti haluaa isona lääkäriksi tai tutkijaksi tai jonkin sortin pihkatappi-asiantuntijaksi. Pihkatappijutut seuraavat pitkin kirjaa, mm. isän kanssa mökille lähdettäessä.
Mökin ja saunan välissä, metsän kyljessä, on huussi. Tätä Pentti ei tullut ajatelleeksi. Hän joutuisi käymään ulkohuussissa pihkatapin irrotessa. (s. 75)
Kuolemaakin käsitellään huumorin avulla:
Kukaan ei halua puhua äidin kuolemasta oikeilla sanoilla. Paitsi pikku-Timo. Hänen lemmikkimarsunsa Pikku-Pikku-Timo kuoli syötyään liikaa eikä osannut pieraista. Pikku-Timo tiesi tietävänsä miltä Pentistä tuntui. (s.33)
Kannattaa lukea kirja itse, niin tietää paremmin mistä on kyse. :)

Tämä kirja sopii oikein hyvin Helmet-haasteen kohtaan 24: surullinen kirja.

Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 3 tähteä
Kirjan tietoja:
Petja Lähde: Surunsyömä
Karisto, 2018
165 sivua

perjantai 30. maaliskuuta 2018

Nelli Hietala: Kielillä puhumisen taito

Nelli Hietalan Kielillä puhumisen taito (Aula 2017) tarttui luettavakseni puhtaasti takakansitekstin perusteella. 

Saralla on ärrävika. Hän on vältellyt r-kirjainta koko kouluaikansa. Kahdeksan vuotta toivottomana päättyneen puheterapian jälkeen hän muuttaa Irlantiin, koska englanniksi r on yleensä pehmeä puolivokaali. Mutta mikä muuttuu, kun nainen lakkaa olemasta Sara, teräväreunainen heinä, ja hänestä tulee neljäs Raamatussa mainittu nainen, Sarah. Voiko identiteetti olla yhden äänteen varassa?
Sara ihastuu kuvankauniiseen, ärränsä pariisilaisittain sorauttavaan huonekaveriinsa Celineen. Dublinia kiertävän jouluisen roadtripin aikana hänen on pakko selvittää, onko hänellä rohkeutta rakastaa ja olla oma itsensä.
Kielillä puhumisen taito on herkkä ja kiehtova romaani nuoren naisen identiteetistä, ystävyydestä ja rakkaudesta isolla ärrällä. Kahdessa aikatasossa kulkeva romaani kuljettaa lukijaa kepeästi ja varmasti kohti loppuhuipennusta, jossa ei ole mitään vääjäämätöntä. (takakansiteksti)


Tästä nyt taitaa tulla taas jonkinlainen avautumispostaus, mutta tulkoon sitten. :D

Minulla on myös ärrävika. Se on ollut minulla aina, ihan pienestä asti. Sitä yritettiin korjata. Se ei korjaantunut. En ymmärtänyt miksi olisi pitänyt, vaikka kärsinkin siitä etten osannut sanoa ärrää oikein. Siitä oli hyvä kiusata - siitäkin. En kuitekaan motivoitunut kiusaamisestakaan niin paljon, että olisin oppinut oikeanlaisen ärrän. Mieluummin pysyttelin sitten hiljaa tietyissä tilanteissa ja tietyssä seurassa. Tätä nykyä en edes muista koko ärrävikaa suurimmaksi osaksi ajasta. Puhun, esiinnyn, vinkkaan, ärrää sorauttaen. Ihan sama. Se on minun tyylini eikä sen pitäisi ketään muuta häiritä. Sitten aina joskus sen muistaa jostain, niin kuin vaikka nyt tästä kirjasta.

Kirjan Sara on matkustanut ärrän takia tuhansia kilometrejä, vaihtanut työpaikkoja, osoitteita, maita, jättänyt tutustumatta kymmeniin, ehkä satoihin ihmisiin, hylännyt rakastettuja, kaikki tämä alle 25-vuotiaana. Minä en tehnyt mitään näistä, en ärrän takia. Vaikka itsetuntoni ei mikään huikean hyvä olekaan, se on kestänyt ärrän. Kirjan lukeminen oli jotenkin silmiä avaava kokemus: Olen enemmän kuin ärrä, pystyn elämään sen kanssa. Saran toiminta tuntuu lähes absurdilta. Miksi yhdellä äänteellä voisi olla kenenkään elämään noin suuri merkitys?

Luin tämän kirjan jo viime vuoden puolella, ja se on vaatinut näin pitkän sulattelun. Tuntuu ihan hullulta että kirjan kantava teema on joku ärrävika ja sen aiheuttama alemmuudentunne! Oikeasti? Ei kai se nyt oikeasti voi olla niin iso asia kenellekään? Tai no kai se voi, vaikkei minulle olekaan. Yritän ymmärtää tämän, mutta silti.

Kirjan tarina Sarasta ja tämän ihastuksesta Celineen jäi minulle aivan toisarvoiseksi eikä sen kummemmin painunut mieleen. Minulle tämä kirja oli ennen kaikkea Saran matka uskallukseen olla oma itsensä sellaisena kuin on, ärrästä huolimatta.

Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 3 tähteä
Kirjan tietoja:
Nelli Hietala: Kielillä puhumisen taito
Aula & Co, 2017
207 sivua

torstai 29. maaliskuuta 2018

Katja Törmänen: Karhun morsian

Osittain Spefi-lukuhaasteen innoittamana olen lyhyen ajan sisällä lukenut useampiakin fantasiakirjoja, viimeisimpänä Katja Törmäsen hienon teoksen Karhun morsian (Like 2018).

Kaksi naista miesten hallitsemassa viikinkimaailmassa.
Ennalta määrätty kohtalo.
Karhun kirous kaiken yllä.
Toisilleen tuntemattomat nuoret naiset, Surmankylän Aslaug ja Suolakarin Freydis, kulkevat kohti sukupolvia vanhaa kohtaloa, joka ratkaisee paitsi heidän myös kylien tulevaisuuden. Alistuvatko naiset kohtalonsa edessä, vai etsivätkö he oman tiensä huolimatta siitä mihin muinaiset valat ja kunnia heitä velvoittavat?
Karhun morsian on tiivistunnelmainen fantasiaromaani, joka voitti Liken ja Tähtivaeltajan järjestämän spekulatiivisen fiktion kirjoituskilpailun. (takakansiteksti)



Tähän romaaniin on yhdistelty onnistuneesti historiallisia aineksia, fantasiaa ja vanhoja uskomuksia. Karhu on oikeasti ollut melkoinen jumalhahmo, jota on pelätty ja palvottu varsinkin Pohjoismaissa. Keskiössä on kaksi toistensa naapureina sijaitsevaa kylää, joista toisessa Karhu on hylätty ja kielletty. Silti molemmissa kylissä monen ihmisen kohtalo on sidottu jollakin tavalla Karhuun.
Ei ollut samantekevää, koska lapsi sai alkunsa. Pahin aika oli silloin, kun kylmin talvi oli jo ohitettu, mutta yö ja päivä olivat vielä tasavahvat. Se ei ollut hyvä aika ihmislapsen aloittaa taivaltaan, ei silloin kun Karhu heräsi ensimmäisen kerran. Tuolloin siitetyt lapset lähdetettiin, sillä he kantoivat sisällään valon ja pimeän rajaa, ja siltä rajalta oli helppo pudota.Aina lähdettäminen ei kuitenkaan onnistunut. Ja jos kyseessä oli Karhun morsian, se tarkoitti että Karhu halusi isomman uhrin, ja kun synnytyksen aika sitten vuoden pimeimpänä yönä koitti, Karhu odotti. (kirjan takakansiliepeestä)
Kirjan sisältämät takautumat ja siirtymät kylien välillä hankaloittivat jonkin verran kärryillä pysymistä, samoin Freydisin ja Aslaugin hahmojen samankaltaisuus. Tälle toki löytyi hyvinkin luonteva ja toimiva selitys, mutta ennen sitä olin vähän hukassa.

Kirjalla kuittaan Spefi-lukuhaasteen kohdan 2: fantasiakirja.

Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 3 tähteä
Kirjan tietoja:
Katja Törmänen: Karhun morsian
Like, 2018
390 sivua

keskiviikko 28. maaliskuuta 2018

Kristina Ohlsson: Lasilapset (Lasilapset #1)

Lasten ja nuorten kauhukirjoista on välillä huutava pula. Tietynikäisiä tenavia kiinnostaa kaikki pelottava ja yliluonnollinen, eikä heille kuitenkaan viitsi kovin pelottavia kirjoja vinkata. Niinpä otinkin Kristina Ohlssonin Lasilapset (WSOY 2018) ilolla vastaan ja luettavaksi. :)



Billien ja hänen äitinsä uudessa kodissa tapahtuu kummia. Tuntuu kuin talo yrittäisi pelotella heidät tiehensä. Billie perehtyy kavereidensa Simonan ja Aladdinin kanssa talon historiaan, joka osoittautuukin varsin synkäksi. Mitä enemmän he saavat selville, sen pikemmin Billie haluaa muuttaa pois, ennen kuin mitään kauheaa tapahtuu. Ja sitten eräänä yönä joku tai jokin koputtaa ikkunaan... (takakansiteksti)

Tämä oli oikeasti jännä ja pelottava! Niskakarvat nousivat passelisti pystyyn lukiessa. Jo ennen muuttoa  talo tuntuu Billiestä vastenmieliseltä, eikä hän haluaisi muuttaa sinne. Hänestä on outoa, että edelliset asukkaat ovat jättäneet kaikki huonekalut lähtiessään, aivan kuin olisivat kadonneet jäljettömiin. Ja kun taloon on asetuttu, siitä ei joku tunnu tykkäävän. Olohuoneen kattolamppu heiluu itsekseen (iik), huonekalujen pölypintaan ilmestyy kädenjälkiä (kääk) ja Billie löytää jopa uhkaavia viestejä, joissa häntä varoitellaan nuuskimasta asioita.

Mutta eihän Billie tietenkään voi jättää asioita sikseen, vaan ottaa selvää entisistä asukkaista ja talon historiasta. Ja mitä enemmän hän saa tietää, sen hyytävämmältä alkaa tuntua. Kaikille talon aiemmille asukkaille on tapahtunut jotain ikävää. Kuinka kauan Billie ja äiti ovat turvassa?

Lasilapset liittyvät taloon olennaisesti. Billie löytää vierashuoneesta lasisia lapsihahmoja, jotka tuntuvat vaihtavan itsestään paikkaa. Tutkiessaan talon historiaa hän saa tietää, että aikanaan talossa on toiminut lastenkoti, jonka asukkaista muutama on ollut tällaisia "lasilapsia": lapsia, jotka olivat kärsineet syntymästään saakka vaikeasta luukadosta. Heitä piti valvoa jatkuvasti, etteivät he kaatuneet ja kolhineet itseään. Onko joku lasilapsista jäänyt kummittelemaan taloon?

Vaikka osalle tapahtumista vaikuttaa löytyvän vähemmän yliluonnollinen selitys, silti jotain jää auki. Onneksi tämä onkin sarjan ensimmäinen osa. Kirja pääsee siis mukaan Jatkumo-lukuhaasteeseen. Ja Helmet-haasteesta täytettäväksi sopii vaikkapa kohta 6 (kirja on julkaistu useammassa kuin yhdessä formaatissa; kirja on julkaistu myös äänikirjana).

Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 4 tähteä
Kirjan tietoja:
Kristina Ohlsson: Glasbarnen (2013)
Suomentanut Pekka Marjamäki
WSOY, 2018
202 sivua

tiistai 27. maaliskuuta 2018

Sini Helminen: Kiven sisässä (Väkiveriset #2)

Sini Helmisen Kaarnan kätkössä oli yksi viime vuoden yllättäjiä. Että löytyy nuorten fantasiasarja, jonka minäkin jaksan lukea! Vau! :D Niinpä olikin mukava huomata, että sarjan seuraava osa ilmestyi jo loppuvuodesta. Kun Kaarnan kätkössä oli alaotsikoltaan Metsän kirja, niin tämä toinen osa Kiven sisässä (Myllylahti 2017) on sitten Vuoren kirja. Seuraavat osat tulevat ilmeisesti keskittymään veteen ja maahan.

”Mä arvasin, että sun mummolta pöllittiin jotain. Sitä mä en kyllä osannu arvata, että ne on pölliny sydämen sen rinnasta.”
Nörttipoika Pekon tuttu ja turvallinen maailma muuttuu äkillisesti mummon kuollessa. Jo ennen hautajaisia perhe muuttaa maalta mummon vanhaan asuntoon Helsingin Kallioon. Taakse jäävät vanhat kaverit, edessä on uusi koulu ja uusi kotikaupunki, joka tuntuu oudolla tavalla tutulta. Eräänä iltana oven taakse pöllähtää vielä kummallinen naapuri, jonka hunnutetuilta kasvoilta pilkistävät kiehtovat silmät.
Koulussa Pekko tapaa erikoisen Tuulian, joka kiskoo hänet irti Minecraftin syövereistä keskelle todellista, hengenvaarallista peliä. Mummon kuolema ei ollutkaan onnettomuus vaan raaka murha. Ja tappaja on yhä vapaalla jalalla. Pekko joutuu huomaamaan kantavansa sisällään salaisuutta, josta moni on valmis maksamaan viattomien verellä.
Kiven sisässä on itsenäinen jatko-osa teokselle Kaarnan kätkössä. Se jatkaa reaalifantasiasarjaa Väkiveriset, jossa kotimainen mytologia tunkeutuu elävänä ja kihelmöivänä nuorten arkeen. Jännitystä höystävät huumori ja ripaus romantiikkaa. Sarja on suunnattu yläkouluikäisille ja sitä vanhemmille. (takakansiteksti)



Olisin mielelläni lukenut jatkoa siihen, miten Pinjan tarina etenee, mutta se jäi nyt kyllä edelleen auki. Kiven sisässä on ihan eri tarina eri henkilöineen. Ainoa sama henkilö on salaperäinen Tuulia, jonka vain Pekko tuntuu näkevän. Pekko on kaupunkiin muutettuaan uponnut entistä syvemmälle Minecraftiin, mutta Tuulia kiskoo hänet sieltä todellisuuteen ja kertoo Pekolle totuuden hänestä itsestään ja hänen suvustaan. Kun Pekolle vielä selviää, että mummon kuolema olikin tahallaan aiheutettu, hänen on alettava selvittää asioita tarkemmin. Lisää päänvaivaa aiheuttaa myös yläkerran kumman kiehtova naapuri, joka ei vaikuta aivan tavalliselta...

Nopeasti ahmaistava kirja, joka jätti taas odottamaan seuraavaa osaa. Tämä kirja osuu moneen haasteeseen: Helmet-haasteen kohtaan 22 (kirjassa on viittauksia populaarikulttuuriin), Spefi-haasteen kohtaan 11 (kirjassa pelataan) sekä tietysti Jatkumo-haasteeseen.

Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 4 tähteä
Kirjan tietoja:
Sini Helminen: Kiven sisässä
Myllylahti, 2017
231 sivua

maanantai 26. maaliskuuta 2018

Winston Graham: Syytetty (Poldark #3)

Winston Grahamin Poldark-sarjan kolmas osa on nimeltään Syytetty (Gummerus 2017).

Cornwall 1790-1791
Ross Poldark elää elämänsä synkimpiä hetkiä. Hän on menettänyt lapsensa ja joutumassa oikeuteen kahden haaksirikkoutuneen laivan ryöstämisestä syytettynä.
Vaikka pariskunnan avioelämä on myrskyisää, Demelza tekee kaikkensa pelastaakseen miehensä. Jo ennen oikeudenkäyntiä Demelza yrittää vedota lukuisiin ihmisiin Rossin puolesta, sillä hän tietää, kuinka kauhea tuomio hänen miestään saattaa odottaa. Mutta moni näkisi mieluusti Rossin tuomittuna, ei vähiten George Warleggan, vaikutusvaltainen pankkiiri, jonka viha Rossia kohtaan yltyy yltymistään. (takakansiteksti)


En tiedä. Jotenkin tämä lupaavasti alkanut sarja etenee tahmeasti. Tämän kirjan lukemiseen kului yllättävän kauan, ja nyt lukemisesta alkaa olla jo sen verran aikaa etten oikein tiedä mitä kirjasta sanoisin. Jotain tässä kuitenkin on, jotain kiehtovaa, niin että kirja tuli kaikesta tahmastelusta huolimatta luettua loppuun saakka, ja seuraava osakin minulla on jo odottamassa. Ehkä sitä haluaa nähdä, kuinka kauan Rossin ja Demelzan vastoinkäymiset kestävät. Jollakin tavalla mielenkiintoista oli myös tuon aikaisen oikeudenkäynnin kuvaaminen. 

Toivon kuitenkin, että seuraava(t) osa(t) ovat edes vähän valoisamman tuntuisia. Pelkät vastoinkäymiset alkavat tuntua raskailta. 

Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 2 tähteä
Kirjan tietoja:
Winston Graham: Jeremy Poldark (1950)
Uudistettu suomennos, suomentaneet Irmeli Sallamo ja Anuirmeli Sallamo-Lavi
Gummerus, 2017
422 sivua

sunnuntai 25. maaliskuuta 2018

Paula Havaste: Lumen armo (Vihat #4)

Paula Havasteen historialliset sarjat ovat olleet kovasti mieleeni, ja nyt on edessä pieni järkytyksen paikka kun Vihat-sarjan viimeinen osa Lumen armo (Gummerus 2017) on luettu.

Kertte lähti kotoaan, kun oli pakko - tai niin hän itselleen uskotteli, vaikka kuuma veri se hänet veti vieraan miehen mukaan. Pakomatka on ollut pitkä ja vaikea. Kertteä ovat seuranneet tuulen, maan ja veden vihat sekä vaaralliset huhut siitä, kuinka oma mies Larri sotkeutui piispansurmaan. Nyt Kertte yrittää takaisin kodin turvaan. Hänen on otettava selvää, voiko entiseen enää palata - ja odottaako entinenkään sellaisena kuin toivoisi. Onko olemassa paikkaa, jossa vihat unohtuvat? (takakansiteksti)


Kirjan alussa Kertte jättää Koluvanin taakseen ja lähtee Pärnin matkassa takaisin Turukylään mukanaan pieni Usva, uskollinen Halli sekä monta vasua täynnä tavaraa. Turukylästä Kertte pyrkii takaisin Larrilaan. On aika palata takaisin sinne mistä kaikki alkoi, siellä odottavien ihmisten - Larrin ja tytär Mimerkan - luo ja jatkettava elämää. Yksinkertaista se ei olisi, mutta silti Kertte yllättyy. Kun hän lopulta pääsee Larrilaan, se ei enää ole sama paikka jonka hän jätti taakseen. Kaikki Kerten suunnitelmat menevät uusiksi.

Niin Kerten matka jatkuu aina vain. Larri - joka on muuttunut hänkin - ottaa Kerten ja Usvan mukaansa matkalle kohti pohjoista. Matka on pitkä ja vaikea, mutta lopulta löytyy pohjoinen maankolkka, joka ottaa matkalaiset vastaan. On aika vihojen unohtua, koittaa armon aika.

Mistä kirja minulle: oma ostos
Goodreads-tähdet: 4 tähteä
Kirjan tietoja:
Paula Havaste: Lumen armo
Gummerus, 2017
455 sivua

keskiviikko 21. maaliskuuta 2018

Meredith Russo: Tyttösi sun

Transsukupuolisuudesta ei kovin paljon ole ainakaan nuorille kirjoitettu, lähinnä tulee mieleen Siri Kolun Kesän jälkeen kaikki on toisin (Otava 2016). Tätä puutetta paikkaa nyt ansiokkaasti Meredith Russon Tyttösi sun (Karisto 2018).

Sukupuolensa korjannut Amanda Hardy vaihtaa koulukiusaamisen takia kotikaupunkia ja lukiota. Uudessa koulussa hän aikoo pitää taustansa salassa ja opiskella ahkerasti, jotta voisi lukion jälkeen jättää ahdistavat pikkupaikkakunnat lopullisesti taakseen ja suunnata yliopistoon New Yorkiin tai Bostoniin. Uusiin koulukavereihinsa tutustuessaan Amanda huomaa, että yhdellä jos toisella on jotain salattavaa... ja sitten hän kohtaa Grantin, jonka kanssa Amanda haluaisi jakaa kaiken. Mutta ymmärtäisikö Grant? (takakansiteksti)



Andrewina syntynyt ja kasvanut Amanda tuntee lopultakin olevansa oikea itsensä. Siitä maksettu hinta on kuitenkin kova ja vaatii ympäristönvaihdosta. Uudessa koulussa olisi helpompi pitää matalaa profiilia ja vaieta taustastaan, mutta mitä paremmin Amanda pääsee porukkaan, sitä enemmän käy ilmi että salattavaa on muillakin. Ja salaisuuksilla on tapana paljastua... niin käy nytkin kun väärinkäsityksen seurauksena katkerasti loukkaantunut "ystävä" avaa Pandoran lippaan ja kertoo kaikkien salaisuudet julki. Vasta alullaan oleva romanssi Grantin kanssa saa kolauksen, ja Amanda joutuu jälleen pakenemaan.

Elämänmakuinen ja vaikeuksista huolimatta positiivissävytteinen teos oli luettava yhdeltä istumalta. Kirja sopii moneenkin eri haasteeseen: Helmet-haasteen kohtaan 1 (kirjassa muutetaan), YA-haasteeseen (käsittelee LGBTQ-aihetta) ja vielä Yhdysvallat-lukuhaasteen kohtaan 1 (pikkukaupunkiin sijoittuva kirja).

Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 4 tähteä
Kirjan tietoja:
Meredith Russo: If I Was Your Girl (2016)
Suomentanut Leena Ojalatva
Karisto, 2018
344 sivua

maanantai 19. maaliskuuta 2018

Eeva Vuorenpää: Kaksi rantaa

Eeva Vuorenpää on kirjoittanut aiemmin kartanoyhteisöstä kertovan Kotkansilmä-trilogian sekä jatkosodan aikaan sijoittuvan romaanin Arvet. Uusin romaani Kaksi rantaa (Minerva 2018) vie matkalle Atlantin yli.

Kaksi rantaa on historiallinen romaani suomalaisten Amerikan-siirtolaisuudesta. Se on rohkean Hannan huima elämäntarina, joka vie 17-vuotiaan maalaistytön Atlantin valtameren yli 1920-luvun kuohuvaan New Yorkiin.
Miljoonakaupunki on Hannasta loistossaan kiehtova, pelottavakin. Tutuksi tulevat elokuvat, jazzklubit, Keskuspuiston luistinrata, Long Islandin uimaranta ja ennen kaikkea Haali, jonne kaupungin suomalaisyhteisö kokoontuu viikoittain tanssimaan ja pitämään hauskaa.
Yllättäen Hanna kutsutaan keittiötöistä sisäköksi kaivosmiljonäärin upeaan taloon.
Koti-ikävä kaihertaa kuitenkin ajoittain kaiken loiston keskellä. Kaksi rantaa, kaksi erilaista maailmaa kamppailevat Hannan sisimmässä. Kumpaan hän kuuluu? Kumpaan rakentaa pysyvästi elämänsä? (takakansiteksti)



Mielenkiintoinen, joskin aika yllätyksetön tarina onneaan etsimään lähtevästä Hannasta. Kerronta piti hyvin otteessaan, mutta kirjailijan perinpohjainen tyyli selittää kaikki vähän turhankin tarkkaan häiritsi välillä. Kyllähän sitä rivien välistäkin osaisi monta asiaa lukea, ei kaikkea tarvitsisi kirjoittaa auki...

Matka Amerikkaan ei nykypäivänäkään ole välttämättä se kaikkein yksinkertaisin. Viime vuosisadan alussa tilanne on ollut kuitenkin aivan toinen. Kielimuuri on ollut todellinen, ja matkakustannukset ovat voineet olla monelle korkeakin kynnys. Hurjalta tuntuu sekin, että nuorena on pitänyt lähteä omaa elämää aloittamaan... oma tytär on jo vanhempi kuin kirjan Hanna, mutta ajatuskin siitä että häntä alkaisin varustaa Amerikkaan lähtemään - huh huh! Tämä on kuitenkin monelle olosuhteiden sanelema pakko, Hannallekin. Paremmat tienestit houkuttelevat tarpeeksi, ja niin Hannan matka kohti New Yorkia alkaa.

Perillä hän päätyy ensin setänsä talouteen asumaan. Töihin hän pääsee hienon hotellin keittiöön. Aika pian hänet kuitenkin halutaan sisäköksi varakkaalle pariskunnalle. Jo sisäkkönä Hannan elämä kohenee, ja kun hän ryhtyy emäntänsä seuraneidiksi, hän tuntee itsensä jo lähinnä perheenjäseneksi. Päivät kuluvat mukavasti misiksen seurana milloin Elizabeth Ardenin kauneushoitolassa, milloin kotosalla kirjoja ääneen lukien. Ja kun kuvioihin tulee mukaan vielä surusilmäinen kelloseppäoppilas Martti, kaikki on lähes täydellistä.

Koti-ikävä on kuitenkin kova. Mielessä välähtelee jatkuvasti, miten isä ja sisarukset pärjäävät. Ja Marttikaan ei ymmärrä kosia. Lopulta Hanna lähtee käymään Suomessa. Vierailu venähtää vuoden mittaiseksi, ja sen aikana Hanna alkaa nähdä monet asiat eri tavalla. Martti ei ole ainoa mies maailmassa, ja Hannalla riittäisi vientiä muuallakin. Jo ennen Amerikkaan lähtöä Tuomaalan Einari on kantanut Hannalle kukkia, ja loman lopulla Einari tekee tunteensa Hannalle selviksi. Velvollisuudentunto isäntäperhettä kohtaan vie Hannan kuitenkin takaisin Atlantin taakse, mutta lopulta Hannan täytyy päättää, kummalle rannalle hän kuuluu.

Kirja sopii hyvin Helmet-haasteen kohtaan 16 (kirjassa luetaan kirjaa), ja lisäksi Yhdysvallat-lukuhaasteen kohtaan 13 (kirja, jossa ollaan matkalla Amerikkaan).

Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 3 tähteä
Kirjan tietoja:
Eeva Vuorenpää: Kaksi rantaa
Minerva, 2018
352 sivua

perjantai 16. maaliskuuta 2018

Douglas Preston & Lincoln Child: Houreuni (Pendergast #8, Helen #1)

Erikoinen persoona, FBI:n erikoisagentti Aloysius Pendergast on jälleen vauhdissa! Sarjan kahdeksas osa Houreuni (Gummerus 2017) syventää tietämystä Pendergastin menneisyyden tragediasta: hänen vaimonsa on kuollut 12 vuotta sitten.

Erikoisagentti Pendergast on surrut jo 12 vuotta vaimoaan Heleniä, joka kuoli traagisesti leijonan hyökättyä hänen kimppuunsa Sambiassa. Tutkaillessaan Helenille kuulunutta metsästyskivääriä Pendergast oivaltaa yhtäkkiä, että onnettomuuden täytyi sittenkin olla huolellisesti lavastettu murha.
Pendergast matkaa Afrikan safareille, New Orleansin kartanoihin ja Louisianan suoalueille selvittääkseen, mitä todella tapahtui. Saadessaan tietää edesmenneen vaimonsa tarkoin varjelemia, hämmentäviä salaisuuksia Pendergast joutuu miettimään, kenen kanssa oikein meni naimisiin. Mutta miksi Helen murhattiin, ja kuka oli syypää? Kosto ei ole suloinen - se on vääjäämätön. (takakansiteksti)



Huh! Melkoisia juonenkäänteitä ja erikoisia juttuja toinen toisensa perään. Pendergastin persoonasta tulee esille ihan uusia puolia, ja hahmo vain paranee paranemistaan. Helenin kuolemaan tuntuu liittyvän melkoinen salaisuuksien vyyhti, joka ei tässä kirjassa vielä kovinkaan pitkälle aukene. Houreuni aloittaakin sarjan sisällä uuden sarjan, joka kaikesta päätellen tulee keskittymään Helenin kohtaloon enemmänkin.

Kirjailijakaksikko ei nosta hahmojaan minkäänlaiselle jalustalle, vaan kohtelee näitä melko karusti. Jälleen saadaan jännittää vakiohahmojen henkien puolesta, kun kovia kokevat sekä Vincent D'Agosta että Laura Hayward. Myös Constance Greene on kuvioissa mukana, eikä hänelläkään kauhean hyvin vaikuta menevän. Tämän sarjan uusia osia odottaa kyllä aina!



Tällä kirjalla aloitan Jatkumo-sarjakirjalukuhaasteen.

Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 4 tähteä
Kirjan tietoja:
Douglas Preston & Lincoln Child: Fever Dream
Suomentanut Pekka Marjamäki
Gummerus, 2017
576 sivua

perjantai 2. maaliskuuta 2018

Rosamund Lupton: Hiljaisuuteen hävinneet

Rosamund Luptonin Hiljaisuuteen hävinneet (Gummerus 2016) on psykologinen jännäri äidin ja tyttären matkasta Alaskaan etsimään kuolleeksi luultua isää ja aviomiestä.



Alaskan talvessa päivät eivät erotu öistä, ja kylmyys tunkeutuu kaiken läpi. Kymmenvuotias kuuro Ruby matkustaa äitinsä Yasminin kanssa rekan kyydissä Alaskan halki. He etsivät Rubyn isää, luontokuvaajaa, joka on nähty viimeksi pienessä inuiittikylässä. Kylän uskotaan tuhoutuneen tulipalossa, mutta toivo isän löytymisestä ei ole vielä sammunut. Yasminin ja Rubyn matka etenee hitaasti jäisillä teillä lumimyrskyn yltyessä ja muuttuu yhä vaarallisemmaksi, kun rekan taustapeiliin ilmestyvät yhtäkkiä tuntemattoman auton etuvalot. Joku seuraa heitä pimeydessä.
Suositun englantilaisen kirjailijan Rosamund Luptonin jännitysromaani on hyytävän koukuttava. Rubyn hiljainen maailma täynnä värejä ja viittomia äänteiden sijaan, jännitteet perheen sisällä sekä Alaskan ankara talvi luovat puitteet huikealle lukuelämykselle. (kustantajan esittelyteksti)


Hyytävän hiljaista jännitystä lumimyrskyn keskellä. Siinä kirja pähkinänkuoressa. Kirjan jännitys ei ole mitään perinteistä dekkarijännitystä, vaan menee vähän samalla lailla ihon alle kuin kauhukirjojen jännitys. Kun Ruby ja Yasmin lähtevät epätoivoiselle etsintämatkalle Pohjois-Alaskaan päämääränään erittäin epätodennäköinen tavoite, Rubyn isän etsiminen, onnistumisen mahdollisuudet ovat aika olemattomat. Siitä pitäisivät huolen jo pelkästään  ankarat sääolosuhteet, ja kun niihin vielä lisätään heidän kuskinsa sairastuminen ja piinaavasti perässä seuraava säiliörekka, jännite kasvaa merkittävästi. Kuka heitä seuraa ja ennen kaikkea miksi?

Tällä kirjalla pääsen avaamaan Lukupino-blogin Yhdysvallat-lukuhaasteen. Kirja sopii kohtaan 14: ei-amerikkalaisen kirjailijan teos. Toisenkin haasteen aloittamiseen tämä on oivallinen teos: Tundran lumoissa haastaa lukemaan tundraan ja taigaan liittyvää kirjallisuutta. So American -haasteen puitteissa kuittaan Alaskan käydyksi. Ja tokihan kirja sopii myös Helmet-haasteeseen, vaikkapa kohtaan 28 (sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä).

Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 3 tähteä
Kirjan tietoja:
Rosamund Lupton: The Quality of Silence
Suomentanut Outi Järvinen
Gummerus, 2016
326 sivua

torstai 1. maaliskuuta 2018

Katri Alatalo: Käärmeiden kaupunki

Voi että oli mukavaa löytää fantasiakirja, joka piti otteessaan ihan loppuun asti! Usein kun tahtoo käydä niin että kiinnostukseni lopahtaa jo alkusivuilla. Niin ei onneksi nyt käynyt Katri Alatalon Käärmeiden kaupungin (Gummerus 2017) kohdalla. :)



Tunnelista aavikon alta löytyy kolme suurta käärmeenmunaa. Äkkipikainen Arry tuhoaa munat Sulwaenin katsellessa avuttomana vieressä. Käärmeitä hallitseva Ninette ei voi antaa petosta anteeksi, ja ystävyyteen syntyy kirvelevä railo.
Kolmikon tiet kohtaavat uudelleen, kun heidän kotikaupunkiinsa Kharras-Dimiin hyökätään ja kaupunkilaiset alistetaan uuden hallinnon alle. Arry, Sulwaen ja Ninette joutuvat tekemään kaikkensa selviytyäkseen hengissä ja vapauttaakseen kansansa orjuuden ikeestä. Mutta voivatko lapsuudenystävät luottaa omiin voimiinsa - saati sitten toisiinsa?
Katri Alatalo tuo suomalaisille tutumman keskiaikafantasian rinnalle Tuhannen ja yhden yön tarinoista inspiroituneen aavikkofantasian. Luvassa on runsaasti juonenkäänteitä, häikäilemättömiä ihmissuhdesotkuja ja ajankohtaisia teemoja magian sävyttäminä. (kustantajan esittelyteksti)

Kirjan paksuus hirvitti ensi alkuun, mutta sivumäärän unohti nopeasti. Tarina lapsena ystävystyneestä kolmikosta lähti heti hyvin käyntiin ja piti otteessaan loppuun saakka. Kolmen päähenkilön välillä on monenlaisia jännitteitä, joista otetaan kaikki irti. Pääpaino on kolmikon yrityksessä pelastaa orjuutettu kharrien kansa. Tämän toteuttamiseksi tarvitaan melkoista juonittelua ja soluttautumista vihollisten keskuuteen. Yllätyksiltäkään ei tietenkään vältytä.

Se, mikä tämän tyyppisten kirjojen kanssa ihastuttaa kaikista eniten on kirjailijan kyky luoda kokonainen uusi maailma. Miten kenelläkään voi olla niin hyvä mielikuvitus? Jotenkin sitä on aina ajatellut aavikoita aika "yksiulotteisina" paikkoina, mutta toisin vain vaikuttaa olevan. Kaikki aavikot eivät ole samanlaisia... sen kertovat jo sisäkansien kartassa näkyvät aavikkojen nimet: Laulava aavikko, Suola-aavikot, pahaenteisen kuuloinen Viimeinen aavikko... Muutenkin kirjassa esiintyvät paikat vaikuttavat kiehtovilta ja eksoottisilta nimiään myöten.

Kirja, joka sijoittuu fiktiiviseen maahan tai maailmaan kuuluu tietystikin Helmet-haasteen kohtaan 7. Spefi-haasteesta merkkaan luetuksi kohdan 5: suomalainen spefikirja.

Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 4 tähteä
Kirjan tietoja:
Katri Alatalo: Käärmeiden kaupunki
Gummerus, 2017
686 sivua