tiistai 31. tammikuuta 2017

Kirjabloggaajien klassikkohaaste osa 4: Danten Jumalainen näytelmä

Ihan alkuun on pakko tuulettaa: MINÄ TEIN SEN! Dante Alighierin Jumalainen näytelmä (WSOY 1997) on nyt luettu! \o/ 


Vakaa aikomukseni oli lukea kirja jo Klassikkohaasteen edelliseen osaan, mutta kesken jäi silloin. Nyt sain kirjan kahlattua ajoissa läpi, mutta sulattelemiseen ei juurikaan jäänyt aikaa. Kirja vaikuttaakin olevan erityisen kuuluisa siitä, että moni sen aloittaa, mutta ei koskaan pääse loppuun asti. Kiinnostavin osuus kirjasta on ehdottomasti sen ensimmäinen osa, Helvetti. Toinen osa, Kiirastuli, menetti mielestäni otettaan jo jonkin verran, ja kolmas osa, Taivas, tuntuu jo niin korkealentoiselta että mielenkiinto oli todellakin vaarassa herpaantua. 


Kirja, jonka luin, on näköispainos vuoden 1924 painoksesta. Sen on suomentanut Eino Leino, ja kirja sisältää myös kuuluisan ranskalaistaiteilija Gustave Dorén kuvitusta teokseen. 

Jumalaisen näytelmän juoni on varmasti lähes kaikille tuttu pääpiirteissään. Teoksen päähenkilö joka on nimetty Danteksi harhailee metsässä ja päätyy ensiksi Vergiliuksen ja myöhemmin Beatricen opastamana matkalle halki Helvetin, Kiirastulen ja Paratiisin. Helvetti kuvataan suppilomaiseksi muodostumaksi, jonka yhdeksällä piirillä syntiset kärsivät ikuista rangaistustaan. Pohjimmainen ikijäässä oleva osa kuuluu tietenkin Luciferille, joka jauhaa kolmessa suussaan pahimpia pettureita: Brutusta, Cassiusta ja Juudas Iskariotia. 

Muistan, että opiskeluaikana teosta käytiin aika perusteellisesti läpi, ja opettaja jakoi meille monisteita, joissa oli kaaviokuva Helvetistä. Tietenkään en sitä enää löytänyt, harmi kyllä. Olisi ollut mielenkiintoista tutkailla kaaviota tarkemmin nyt kun kirjan on oikeasti lukenutkin. 

Helvetistä matka jatkuu Kiirastuleen, jossa ns. vähemmän syntiset voivat vielä katua tekojaan ja odottaa pääsyä Paratiisiin. Myös Kiirastuli on jaettu seitsemään piiriin, joiden jälkeen vielä ennen taivasta on maanpäällinen paratiisi, Aatamin ja Eevan paikka. Sieltä päästään taivaan portille, ja matkan viimeinen osuus koostuu Paratiisin yhdeksästä tasosta. Kymmenes on luonnollisesti varattu Jumalalle.

Kirjan antoisin, mutta toisaalta myös ahdistavin osa on käytetty kieli ja runomitta. Eino Leinon suomennos on loistokas, mutta ajan hammas on luonnollisesti syönyt kieltä joka nyt tuntuu todella vanhahtavalta. Myös runomitta, minulle täysin entuudestaan tuntematon tertsiini, on suhteellisen vaikealukuista ja ainakin minulta vaati välillä tekstin ääneen tankkaamista. Näin ollen en siis valitettavasti voi kauheasti kehua teosta ymmärtäneeni. Kielen koukeroiden takia teoksen varsinainen sisältö oli aika hankalasti hahmotettavissa. 

"Ken tästä käy, saa kaiken toivon heittää" (Helvetti, kolmas laulu, s. 21) on varmasti tunnetuin sitaatti teoksesta. Opiskeluaikana vitsailtiin, että se voisi lukea heti kirjan kannessa tai ensimmäisellä sivulla varoituksena... mutta en kuitenkaan ole enää täysin samaa mieltä. Olen tyytyväinen siitä, että sain kirjasta edes jonkinlaisen otteen - tai ainakin tuosta alkupuolesta. 

Kirja odotti omassa hyllyssäni lukemista kaksikymmentä vuotta. Nyt se on luettu, ja on aion pistää kirjan eteenpäin kirjastomme kierrätyskärryyn, sillä en usko palaavani teoksen pariin kovinkaan pian. Näin sain TBR-listani korkattua - ja kirjahyllyyni arvokasta lisätilaa!

Mistä kirja minulle: omasta hyllystä
Goodreads-tähdet: 2 tähteä
Kirjan tietoja: 
Dante Alighieri: Divina Commedia (1315-21)
Suomentanut Eino Leino 1912-14
Kuvittanut Gustave Doré
Näköispainos vuonna 1924 julkaistusta yhteisniteestä
WSOY, 1997
719 sivua

lauantai 28. tammikuuta 2017

Yhteenveto: Apinan vuosi -lukuhaaste


Apinan vuosi on nyt ohi, ja on aika pistää pakettiin haasteen aikana luetut kirjat. Muutamat minun lisäkseni innostuivat lukemaan apinamaisia kirjoja, ja tällaisia kirjoja me sitten luimme: 

Anu (Katvealue):
Marinen seikkailut : Simpanssien kuningas
Robert van Gulik: Apina ja tiikeri
Havoc in Heaven - Adventures of the Monkey King

Heidi P (Dysphoria):
Veera Salmi: Mauri ja mini-isoveli
Roald Dahl: Nilviöt

Niina T. (Yöpöydän kirjat):
Roald Dahl: Nilviöt
Bernard Beckett: Genesis

Marika Oksa (Oksan hyllyltä):
Roald Dahl: Nilviöt
Philip Pullman: Kultainen kompassi 
Kerstin Gier: Vala

Jokke (Jokken kirjanurkka):

Dian Fossey: Sumuisten vuorten gorillat

Evaria (eli minä):
Karen Joy Fowler: Olimme aivan suunniltamme
Mo Yan: Seitsemän elämääni  
Aisopos: Faabelit 
Daniel Quinn: Ismael 
Michael Crichton: Kongo 
Minä Cheeta : omaelämäkerta  
Anna Karolina Larsson: Paviaanivarkaus 
Ulf Nilsson: Oma pieni apinani 
Pierre Boulle: Apinoiden planeetta 
Bernard Beckett: Genesis

Haasteen suosikkikirjaksi nousi Roald Dahlin mainio Nilviöt, jonka luki kolme haasteeseen osallistunutta. Hyvänä kakkosena Bernard Beckettin Genesis, jonka luki kaksi osallistujaa. Muuten kirjojen hajonta on melkoista, ja hykerryttävää on nähdä, kuinka yllättävistä kirjoista apinoita tulee vastaan! :)

Haastearvontakin on jo suoritettu, ja sen voittaja on Niina T. Jotakin apinamaista on kenties luvassa!

Apinan vuodelle voimme siis heiluttaa hyvästiksi, mutta juuri alkaneen Kukon vuoden kunniaksi on Pinon päällimmäinen -blogissa alkanut uusi lukuhaaste, hiukan eri periaatteella. Tervemenoa osallistumaan siihenkin, aion ehdottomasti itsekin ottaa haasteeseen osaa.

perjantai 27. tammikuuta 2017

Haastekoonti: Apinan vuosi




Apinan vuosi on päättymässä, ja monenlaisia kirjoja mahtui tähän vuoteen ja haasteeseen mukaan. Enemmänkin olisin voinut lukea, varsinkin kun omasta haasteesta on kyse, mutta elämä on. Tässä niputettuna kaikki haasteeseen lukemani kirjat: 

Karen Joy Fowler: Olimme aivan suunniltamme
Mo Yan: Seitsemän elämääni
Aisopos: Faabelit
Daniel Quinn: Ismael
Michael Crichton: Kongo
Minä Cheeta : omaelämäkerta 
Anna Karolina Larsson: Paviaanivarkaus
Ulf Nilsson: Oma pieni apinani
Pierre Boulle: Apinoiden planeetta
Bernard Beckett: Genesis

Lukemistani kirjoista suosikkini oli Genesis. Kirja on aivan omaa luokkaansa, ja sopi hyvin haasteeseen vaikkei varsinaisesti oikeista apinoista kerrokaan. Ihmisapinoiden kyseenalaisesta asemasta ihmisten maailmassa on kirjoitettu paljon sekä faktaa että fiktiota, ja tähän kategoriaan sopivat "elämäkerrallinen" Minä Cheeta sekä fiktiiviset, mutta tutkittua tietoa apunaan käyttävät Olimme aivan suunniltamme ja Kongo. Omaa luokkaansa oli myös (Genesiksen lailla) filosofista pohdintaa sisältävä Ismael. Muutamissa kirjoissa apinat esiintyivät sivuosissa (Seitsemän elämääni, Faabelit, Paviaanivarkaus), ja pääosan apinat veivät kirjassa Apinoiden planeetta. Lastenkirja Oma pieni apinani muistutti apinoiden lempeämmästä tai humoristisemmasta roolista.


Olen kaikesta huolimatta tyytyväinen kymmeneen luettuun kirjaan. Haasteportaikolla tämä yltää erittäin uhanalaisen vuorigorillan tasolle. :)

Huomenissa (tai ensi viikon alussa viimeistään) luvassa katsausta haastesuorituksiin. Arvontaakin lupailin aloituspostauksessa, ja lupaus pitää edelleen, jotain mahdollisesti apinamaista siis luvassa jollekulle haasteeseen osallistuneelle ja koontipostauksensa linkittäneelle. Palaamme asiaan!

keskiviikko 25. tammikuuta 2017

Anna Kortelainen: Siemen

Anna Kortelainen on kirjoittanut useita historiaan liittyviä tietokirjoja. Hänen toinen romaaninsa Siemen (Tammi 2016) on kahdella aikatasolla kulkeva, Suomen lähihistoriaa sivuava tarina. 

He molemmat seuraavat Viipurissa jälkiä, joita ihmiset ovat tietämättään jättäneet polulleen. Mutta myös Viipuri painaa heihin molempiin oman lähtemättömän merkkinsä. 
Helsinkiläinen Nina on asettunut asumaan Viipuriin ja kiintynyt sen vetoisiin rakennuksiin ja kuoppaisiin katuihin. Hän on sukututkija ja ottanut tehtäväkseen selvittää jatkosodan kaoottisessa vetäytymisvaiheessa kadonneen upseerin kohtalon. 
On kesä 1942. Majuri Luikka on saanut siirron Viipuriin, missä hänen tehtävänään on vastata Kannaksella taistelevien joukkojen muonahuollosta. Vapaahetkinään Luikka kulkee ympäri raunioitunutta lapsuudenkaupunkiaan ja kerää talteen joutomaille nousseita vieraita kasveja, sodanseuralaisia ja venäläissuosijoita, jotka itävät puna-armeijan jalanjäljissä. 
Näiden kahden kulkijan tarinat lomittuvat vaivihkaisella tavalla Anna Kortelaisen romaanissa. Siemen on haikean kaunis kertomus myyttisestä kaupungista ja sen ihmisistä, joista monet eivät ole valinneet Viipuria vaan Viipuri on valinnut heidät. (takakansiteksti) 



Pidin todella! Kortelaisen kieli on hillittyä ja hallittua ja vähäeleistä, mutta rivien välissä ja takana tapahtuu paljon. On kysymys suurista tunteista, vaikkei sitä heti hoksaa. 

Introvertti historioitsija ja sukututkija Nina asuu laittomasti Viipurissa, koska se helpottaa hänen työtään. Hän on erikoistunut tutkimaan karjalaisia sukuja. Tällä hetkellä selvitettävänä on jatkosodassa kadonneen majuri Luikan viimeiset vaiheet, ja tehtävä vaikuttaa melko toivottomalta. Sotapäiväkirjan merkinnät ovat miltei tulkintakelvottomia, ja "koodin purkaminen" turhauttaa... kunnes ahaa-elämys sitten vihdoin iskee ja Nina pääsee majurin jäljille. Viimeisellä tutkimus- ja kuvausreissullaan Nina loukkaantuu pahasti, ja ystävät toimittavat hänet kiireesti takaisin Suomeen saamaan hoitoa. 

Tämän nykypäivän tarinan rinnalla kerrotaan koko ajan majuri Luikan vaiheista sodan aikana. Päätyessään pitkästä aikaa Viipuriin Luikka käy läpi muistojaan vuosisadan alusta, ja lukija pääsee mukaan hänen kasvitieteellisille tutkimusretkilleen. Luikka on lapsesta asti ollut intohimoinen botanisti, joka on aina viihtynyt parhaiten itsekseen. Armeijassakin hän käyttää kaikki liikenevät vapaahetket kasvien tutkimiseen. Työpaikka valikoituu sen mukaan, missä voi parhaiten hyödyntää loma-ajan kasvien tutkimiseen. Sodan alettua botaniikka kuitenkin jää taka-alalle, kunnes asemasodan aikana Viipuriin päädyttyään Luikka päättää jälleen lähteä retkilleen vanhoilla kotikonnuilla. 

Pitkään tuntuu epäselvältä, saako Nina ikinä selvitettyä mitä Luikalle tapahtui. Itse asiassa tämä toimeksianto tuntuu jäävän kesken Ninan loukkaannuttua pahoin. Onneksi Luikan näkökulma tarjoaa lopulta yhdistäviä tekijöitä.Tästä tulee sellainen vaikutelma, että lukija päätyy tietämään enemmän kuin sukututkija Nina. Tässä mielessä kirja loppuu oikeastaan ihan kesken, ja jätti miettimään pedataanko tällä ehkä kirjalle jatkoa?

Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 4 tähteä
Kirjan tietoja: 
Anna Kortelainen: Siemen
Tammi, 2016
454 sivua

tiistai 24. tammikuuta 2017

2 x scifiapinoita

Niputetaanpa taas pari apinakirjaa samaan postaukseen. 


Apinan vuosi -haasteen lähetessä loppuaan sain vihdoin luetuksi kirjan, joka monelle on paljon tutumpi elokuvana kuin kirjana, uskoisin. Pierre Boullen Apinoiden planeetta (Like 2001) on scifiklassikko, joka on innoittanut elokuvantekijöitä useampaan otteeseen. Itsekin muistelen jonkun version joskus nähneeni, mutta en läheskään kaikkia enkä varsinkaan näitä uusimpia.

"Minä uskon tämän kirjoituksen avaruudelle - en siksi että haluaisin apua, vaan siksi että saatan näin ehkä osaltani tehdä jotakin torjuakseni sen hirvittävän koettelemuksen joka uhkaa ihmisrotua. -- Vuonna 2500 minä lähdin avaruusmatkalle kahden toverini kanssa, ja meidän tarkoituksemme oli päästä sille avaruuden alueelle jota jättimäinen Betelgeuze-tähti suvereenina hallitsee. Se oli kunnianhimoinen suunnitelma, kaikkein laajimpia mitä on koskaan tehty maan päällä."
Tähdistöissä lomailevat Jinn ja Phyllis löytävät pullopostia avaruudesta. Viestissään Odysseus Mérou kertoo tutkimusmatkastaan planeetalle, jonka ilmakehässä on typpeä ja happea - ja kaiken lisäksi ryhmä löytää ihmisjalan jäljen. Planeetta on asutettu!
Pian paljastuu, että planeettaa hallitsevat älykkäät ja väkivaltaiset johtajat. He ovat apinoita. Evoluutio on kulkenut eri suuntaan kuin maassa. 
Odysseuksen ja hänen ystäviensä vaiheet ovat henkeäsalpaavan jännittäviä. Pääsevätkö he apinoilta pakoon, saati sitten palaamaan kotiplaneetalleen? Miten käy Odysseuksen rakkaan Novan? (takakannesta) 

Yllättävän viihdyttävä kirja klassikoksi! :) Kirjan idea, planeetta jossa kädellisten roolit ovat kääntyneet päälaelleen, on mielenkiintonen ja pelottavakin. Betelgeuze-tähteä kiertävällä Soror-planeetalla apinat ovat kehittyneimpiä olentoja ja ihmiset jääneet eläimen tasolle. Apinoiden keskuudessa vallitsee jonkinlainen kastijako: simpanssit edustavat järkeä, gorillat voimaa ja orangit (ainakin näennäisesti) tietoa ja tiedettä. Tämän asetelman keskelle päätyy kirjan sankari Odysseus seurueineen. Heidät vangitaan ja laitetaan häkkiin, josta Odysseus onnistuu pääsemään pois älynsä avulla (muille ei käy yhtä hyvin). Hän osoittaa olevansa yhtä älykäs kuin planeettaa hallitsevat apinat ja saa jonkinlaisen aseman yhteisössä. Kaikesta huolimatta hänet koetaan uhaksi, varsinkin kun saadaan selville, että Odysseus on saamassa jälkeläisen, joka voi olla yhtä älykäs kuin isänsä. Simpanssikaksikko auttaa Odysseuksen perheineen pakoon planeetalta, takaisin maahan, joka kuitenkin on näiden vuosien aikana ehtinyt muuttua... 

Loppu jää mukavasti auki. En tiedä, onko kirja saanut jatkoa, mutta elokuvissahan tarina ainakin elää omaa elämäänsä. Kirja sopiikin mainiosti Helmet-haasteen kohtaan 32: kirja on inspiroinut muuta taidetta, tässä tapauksessa siis elokuvataidetta. 

Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 4 tähteä
Kirjan tietoja: 
Pierre Boule: La planète des singes (1963)
Suomentanut Outi Nyytäjä
Like, 2001
Julkaistu ensimmäisen kerran suomeksi 1964 (Otava)
220 sivua

Bernard Beckettin romaani Genesis (Tammi 2009) on luokiteltu scifiksi, mutta se on myös melkoisen pohdiskeleva, filosofinen teos. 

Mitä on olla ihminen?
Mikä on sielu, entä tietoisuus?
Jos tekoäly kehitettäisiin huippuunsa, mikä asema inhimillisyydelle jäisi?
Eletään 2000-luvun loppua. Yksinäinen saarivaltio on selvinnyt hengissä suurvaltasotien ja kulkutautien tuhoamassa maailmassa. Kansalaiset ovat turvassa mutta eivät vapaita. He elävät täydellisen eristäytyneinä ulkomaailmasta. Lähestyvät lentokoneet tuhotaan ja pakolaiset eliminoidaan suoralta kädeltä. Kunnes yksi mies, Adam Forde, pelastaa tuntemattoman tytön merestä ja muuttaa kaiken. 
Vuosia myöhemmin nuori ja kunnianhimoinen tyttö nimeltä Anaksimandros astuu kolmihenkisen tutkintolautakunnan eteen. Seuraavien viiden tunnin aikana hänen on määrä esitellä historiallinen tutkielmansa jo kauan sitten kuolleen kapinallisen Adamin elämästä. Jos hän läpäisee kokeen, hänet hyväksytään jäseneksi Akatemiaan, tämän utopistisen yhteiskunnan ylimpään johtavaan elimeen. Anaxille käy kuitenkin pian ilmi, että se mitä hänelle on opetettu ei ole koko totuus... (takakansiteksti)

Koko romaani tapahtuu Anaksimandrosin viisituntisen tutkintokuulustelun aikana. Anax kertoo kuulustelijoille Adam Forden elämästä ja teoista, ja tämän kertomuksen myötä lukijalle muodostuu käsitys siitä, minkälaisessa yhteiskunnassa eletään ja on eletty. Kuulustelu kestää aina tunnin kerrallaan, sitten on vuorossa tauko jonka aikana kuulustelijat päättävät, mihin suuntaan kuulustelua jatketaan. Vähitellen Anaxille alkaa selvitä, että kuulustelijat johdattelevat hänet puhumaan ns. vaarallisiksi luokitelluista asioista, mutta hän päättää jatkaa hamaan loppuun saakka. Loppu on melkoisen yllättävä, sanoisin. 

Kapinallinen Adam Forde on suuressa roolissa, vaikka hänen elämästään ja kuolemastaankin on kulunut jo aikaa. Anaxin kertomuksesta selviää, että Adam on jo nuorena kyseenalaistanut saamaansa opetusta, ja ensimmäisessä työtehtävässään vartijana kieltäytynyt annetusta tehtävästä. Hänen olisi pitänyt eliminoida lautalla tullut pakolaistyttö, mutta hän ampuikin tämän sijasta vartijatoverinsa. Sen jälkeen hän auttoi tytön pakenemaan. Adam kuitenkin jäi kiinni, ja hänet tuomittiin vankeuteen. Hänen vartijanaan toimi robotti Art, jonka tekoäly oli ohjelmoitu toimimaan ihmisaivojen tavoin. Tämän perimmäisenä tarkoituksena oli kehittää Artia lisää Adamin avulla; Adamin seura ja kommunikointi tämän kanssa kehittäisivät Artin tekoälyä koko ajan uudelle tasolle. 

Aluksi Adam ei suostu puhumaan koneelle, mutta vähitellen hänen vastarintansa murtuu. Adam ja Art käyvät jatkuvaa väittelyä siitä, mikä on ihmisen ja koneen, aivojen ja tekoälyn ero. Kumpikaan ei halua antaa tuumaakaan periksi. Adam puhuu ihmisen ja inhimillisyyden puolesta, Art väittää tekoälyn olevan siltikin viisaampi ja vahvempi. Kuinka mahtaa olla? Karvas totuus paljastuu lukijalle ihan viime metreillä. 

Kiinnostavin "henkilö" koko kertomuksessa on robotti Art. Se kuvataan seuraavasti: 

"Art ylsi Adamia vain polviin, sillä oli vanttera metalliruumis, ja se liikkui kolmilla kokoontaittuvilla telaketjuilla, joiden idea oli peräisin jäteteollisuudesta. Sen jänteikkäät hydrauliset käsivarret päättyivät kolmisormisiin käsiin - viittaus filosofi Williamin esiklassisten sarjakuvien ihailuun. Kruununa oli ilkikurisesti rakennettu pää. Art oli saanut orangin kasvot: suuret silmät ja alaspäin kääntyvän suun, rauhattoman katseen, alati ilkkuvan isohampaisen virneen ja kaiken kehykseksi liekehtivän oranssin turkin." (s. 77)

Miksi Art on rakennettu näyttämään apinalta? Sille ei tässä vaiheessa anneta minkäänlaisia perusteluja. Kuulustelun ja Anaxin kertomuksen edetessä saadaan kuitenkin huomata, että Adamin rangastukseksi naamioitu "koe" on toiminut toivotulla tavalla. Art on muuttunut. Se on saanut inhimillisiä piirteitä. Ja kun kuulustelu lähestyy loppuaan, Anax on jo varma siitä, ettei sen lopputulos ole hänelle suotuinen. Häneltä on jäänyt jotakin huomaamatta, hän on tehnyt ratkaisevan virheen. Kuulustelun viimeisessä osiossa hänelle selviää koko totuus Akatemiasta, Adamista ja Artista. Suuri salaliitto, jonka tarkoitus on peittää se, että tekoäly on vienyt voiton ihmisistä. Ja kyllä, myös apina-aspektille löytyy selitys.

Huikea kirja, josta löytää joka lukukerralla jotain uutta. Olen siis lukenut tämän kirjan aiemminkin (minkä vuoksi kirja sopii myös Uudelleen luettua -haasteeseen), mutta en muistanut puoliakaan tapahtumista. Myös Helmet-haasteen yksi etukäteen vaikemmiksi kuvittelemani kohta tulee kuitattua. Kohta 46: oseanialaisen kirjailijan kirjoittama kirja. Bernard Beckett on uusiseelantilainen kirjailija, kertoo kirjan kansilieve! 

Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 5 tähteä
Kirjan tietoja: 
Bernard Beckett: Genesis
Suomentanut Kaisa Kattelus
Tammi, 2009
164 sivua

maanantai 23. tammikuuta 2017

Jarkko Vehniäinen: Kamala luonto : pentukirja

Kamala luonto on kuulunut suosikkisarjakuviini jo pitemmän aikaa. Niinpä ilahduin suunnattomasti, kun kollega hoksautti uutta lasten kuvakirjaa. Sarjakuvan tekijä Jarkko Vehniäinen on kirjoittanut ensimmäisen lastenkirjansa, joka (kaikeksi onneksi) sivuaa sarjakuvan hahmoja: Kamala luonto : pentukirja (Arktinen Banaani 2016).

Tässä kirjassa kerrotaan, miten suositun sarjakuvan eläinsankarit ilves ja kärppä ystävystyivät jo lapsina, tai pitäisi ehkä sanoa pentuina. Myös muita sarjakuvasta tuttuja eläimiä tavataan jo tässä kirjassa. 

Kotimetsässä asuu pieni kärpänpoikanen, jolla ei ole MITÄÄN tekemistä. Ja sehän on ihan kamalaa! 
Mutta kun pikkuilves ja pikkukärppä kohtaavat ensin toisensa, sitten ketunpojan, karhunpennun ja vain vähän niitä isomman hirvenvasan, niin johan alkaa tapahtua. (takakannesta) 



Huumori on hyvinkin pitkälti tutun tuntuista sarjakuvaa lukeneelle... ehkä kuitenkin hitusen siistimpää. :)




Ystävyys on erittäin suuressa osassa tässä ihastuttavassa kirjassa. Siksi listaankin sen mukaan BFF-lukuhaasteeseen. 





Pikku pätkä kirjan viimeiseltä sivulta: 
"Miten kaunis kertomus", sanoi etana liikuttuneena ja pyyhki kyyneleensä pöllön sulkiin. Äkkiä se oivalsi jotain tärkeää. "He ovat erilaisuudestaan huolimatta ystäviä. Ihan niin kuin mekin." 

Aww <3

Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 4 tähteä
Kirjan tietoja: 
Jarkko Vehniäinen: Kamala luonto : pentukirja
Arktinen Banaani, 2016
32 sivua

sunnuntai 22. tammikuuta 2017

3 x apinoista

Apinan vuosi -lukuhaasteeni lähenee loppuaan! Vielä kuitenkin ehtii - apinan vuosi päättyy 27.1.2017. Haasteen koontipostaukset voi linkittää tänne, kokoan niistä sitten listan nähtäville. Ja arvontaakin taitaa olla luvassa kaikille osallistuneille! :)

Itsekin olen loppukirinä lukenut useampia "apinakirjoja". Niputankin nyt useamman samaan postaukseen, kun aika tuntuu sittenkin käyvän vähiin...



Minä Cheeta : omaelämäkerta (WSOY 2009) kertoo kaikkien aikojen kuuluisimmasta simpanssista. Se vaikuttaa omaelämäkerralta, siis simpanssin kirjoittamalta (!), mutta tokihan sieltä joku haamukirjoittaja löytyy apinan ja kirjan välistä, olkoonkin kyseessä erittäin fiksu (?) eläin.

Vuonna 1932 Liberian viidakosta siepattu simpanssi Cheeta on Hollywoodin kulta-ajan viimeisiä elossa olevia tähtiä. Hän seikkaili Johnny Weissmullerin rinnalla Tarzan-filmeissä ja lunasti nopeasti tiensä katsojien sydämiin ilmeillään, äänellään ja notkeudellaan.
Jo aikalaiskriitikoiden mielestä Cheeta päihitti lahjoillaan useimmat vastanäyttelijänsä, mutta häikäisevä elokuvaura päättyi kiusallisen välikohtauksen jälkeen vuonna 1967. Eläkepäiviään Palm Springsissä viettävä taiteilija on sittemmin omistautunut maalausharrastukselleen. Nyt on muistelmien vuoro.
Omaelämäkerrasta hahmottuu tiettävästi maailman vanhimman simpanssin ainutlaatuinen näkökulma ihmisten maailmaan. Cheeta tunnustaa avomielisesti myös kamppailunsa monien paheiden kanssa. Hän on nähnyt pitkän uransa aikana paljon ja kertoo nyt kaiken - mitään häpeämättä ja peittelemättä.
Minä Cheeta on hauska ja viihdyttävä teos, jossa Hollywoodin hullunmyllyyn tempaistu simpanssi irvistää häijysti perinteisille muistelmille ja esittää piikikkäätkin huomionsa hurmaavalla tavalla. Luvassa on monia skandaalimaisia paljastuksia, mutta onneksi apinalle kaikki on sallittua! (takakansiteksti)

Tässäpä oli tosiaan hauskasti erilainen muistelmateos, joka kertoo Cheetan tarinan aina Afrikan viidakosta Hollywoodiin ja eläkepäivien viettoon saakka. Alkusanoissa Cheeta kertoo olevansa hieman hermostunut, koska elämänsaavutusten listaaminen tarkoittaa sitä että myöntää olevansa elämänsä ehtoopuolella. Johnny Weissmullerin sanoin: "Heti kun ruvetaan kutsumaan Kuolemattomaksi, alkaa murehtia kuolemaa." (s. 9)

Niin hauska kuin teos olikin, sen lukeminen teki minut myös murheelliseksi. Cheeta on hyvin kaukana "oikeasta" apinasta, se on erittäin pitkälle inhimillistetty. Sen kertomus siitä, kun sitä viedään apinalaumassa tapahtuneen verilöylyn jälkeen häkissä Atlantin yli Amerikkaan, näyttää sen iloisena siitä että viidakko jää taakse ja sivistys odottaa. Cheeta uskoo olevansa "kuntoutuksessa". Vähän väliä se kuittailee ja näyttää pitkää nenää rouva Goodallille, joka vaikuttaa uskaltaneen kritisoida tätä "kuntoutusta". Toisaalta näen tässä ironisessa kerronnassa myös sen huvittavan puolen, mutta enemmän tunnen ärtymystä. Miksi eläin haluaisi olla ihminen?

Tässä mielessä kirjan parasta antia ovat ihan oikeista ihmisistä, Hollywoodin kulta-ajan näyttelijöistä kertovat anekdootit ja suoranaiset paljastukset. Mietin vain, kuinka totuudenmukaisia ne mahtavat olla... no, kaikkihan on toki mahdollista. 

Tämä kirja sopii Helmet-haasteen kohtaan 41: kirjan kannessa on eläin.

Mistä kirja minulle: kirjaston kierrätyskärrystä
Goodreads-tähdet: 3 tähteä 
Kirjan tietoja: 
Me Cheeta : the autobiography (2008)
Suomentanut Marja Helanen-Ahtola
WSOY, 2009
343 sivua 

Anna Karolina Larssonin esikoisteos Paviaanivarkaus (Minerva 2015) on hyvinkin perinteinen ruotsalaisdekkari, joka nyt ei sinänsä kerro apinoista, mutta niitä sivutaan useampaan otteeseen. Tämän kirjan luin e-kirjana, kun se sattui löytymään Elisa Kirjasta tarjouksena.

"Sääli paviaania." Outo merkintä sisaren päiväkirjassa ja sen viereen piirretty paviaanin pää askarruttavat nuorta poliisia, Amanda Palleria. Sanna-sisaren sanotaan tehneen itsemurhan, mutta Amanda uskoo, että kuolemaan liittyy jotain muuta. Ei voi olla sattumaa, että moni Sannan tavoin raiskatuksi tullut tyttö on päätynyt riistämään henkensä täsmälleen samalla tavalla. 
Amandalla on tarkka suunnitelma, kuinka manipuloida Sanna-siskon elämään ja kuolemaan liittyvät kaksi miestä paljastamaan, mitä on tapahtunut. Hän viettelee molemmat. 
Toinen miehistä on Amandan kollega, komisario Magnus Blomberg. Toinen on Sannan entinen poikaystävä Adnan Nasimi, arabitaustainen pikkurikollinen, joka on juuri istunut vankilassa huumerikoksesta. 
Kun Kolmårdenin eläintarhasta varastetaan paviaani, Amanda ei ensin käsitä, miten se liittyy hänen sisarensa kohtaloon. Jäljet johtavat Bonobo-yökerhoon, seksibisneksen ja huumekaupan hermokeskukseen. 
Paviaanivarkaus on usean kertojan näkökulmasta etenevä vauhdikas ja todentuntuinen rikostarina, joka on saanut kriitikot uumoilemaan Anna Karolina Larssonista Liza Marklundin ja Jens Lapiduksen manttelinperijää. (kustantajan esittelyteksti) 

Dekkarin tarina etenee todellakin melko vauhdikkaasti, todentuntuisesta en osaa mennä sanomaan mitään. Jokin kirjailijan tyylissä ja kielessä tökki ja häiritsi, esikoiskirjailijahan tässä on kyseessä. Vai onko syy suomennoksessa? Vaikea sanoa. Pitänee lukea seuraavakin teos, tämä tarina kun selkeästi jatkuu vielä. 

Aluksi tosiaan vaikutti siltä, ettei paviaanivarkaus voi mitenkään liittyä Amandan tutkimaan rikossarjaan. Kun totuus sitten lopulta paljastuu, se on melkein liian yököttävä ja shokeeraava. Pistää miettimään, miksi kirjailija on halunnut kirjoittaa näin. Jostain luin, että kirjailija on työskennellyt poliisina ja halunnut saattaa poliisityössä kertyneet kokemuksensa dekkarisarjaksi. Totuushan tietysti on tarua ihmeellisempää, mutta ihmettelen silti vähän. Sääli paviaania, todellakin. 

Passaa Helmet-haasteen kohtaan 42: esikoisteos.

Mistä kirja minulle: oma ostos
Goodreads-tähdet: 3 tähteä
Kirjan tietoja: 
Anna Karolina Larsson: Stöld av babian (2014)
Suomentanut Jänis Louhivuori
Minerva, 2015
e-kirja

Lempeämpää näkökulmaa apinoihin tarjosi Ulf Nilssonin pikkuruinen kuvakirja Oma pikku apinani (Bonnier Carlsen 2016). Tästä kirjasta en ollut koskaan kuullutkaan, kun löysin sen kirjastomme kierrätyskärrystä. Selvisi, että kirjaa on viime syksynä jaettu muutaman muun lastenkirjan ohella McDonaldsissa. 

"Olen aina halunnut oman pikku apinan. Menen usein suuren puun juurelle katsomaan paviaaneja. Niiden joukossa on pieni poikanen. Katselemme toisiamme pitkään. 
Täällä kaikki eivät pidä paviaaneista. Minä kuitenkin pidän sinusta huolta, oma pikku apinani!"
Tämä kirja on yksi Läsrörelsenin tuottamista yhteensä 1,75 miljoonasta lastenkirjasta. Kirjoja jaetaan oheistuotteina kaikissa Pohjoismaiden McDonald's-ravintoloissa neljän viikon ajan syksyllä 2016. Yhteistyö lukuharrastuksen hyväksi aloitettiin vuonna 2001 Ruotsissa otsikolla "Anna lapsillesi kieli" (Ge dina barn ett språk), ja tuloksena on ollut tähän mennessä 18,5 miljoonaa lastenkirjaa. (takakannesta)

Tarina on hyvin yksinkertainen: Etelä-Afrikassa paviaanit aiheuttavat ihmisille harmia tonkimalla roskiksia, ja siksi kukaan ei pidä niistä. Paitsi kirjan päähenkilö, pieni poika, joka haluaisi itselleen oman pikku bobbejaanin (paviaani afrikaansin kielellä). Hän tulee houkutelleeksi paviaanilauman asuinalueelleen, ja paviaanit pistävät siellä ranttaliksi tuhoamalla pojan kodin. Niillä on ollut siihen kuitenkin ihan oikea syy: pikku paviaani on tullut pojan kotiin etsimään banaaneja ja "kadonnut", ja muut paviaanit tulivat etsimään sitä, kuitenkaan löytämättä. Poika löytää pikku apinan myöhemmin sängystään ja käy seuraavana päivänä viemässä sen takaisin laumansa luo. 

Mistä kirja minulle: kirjaston kierrätyskärrystä
Goodreads-tähdet: 4 tähteä
Kirjan tietoja: 
Ulf Nilsson: Min lilla apa (2008)
Kuvittanut Kristina Digman
Suomentanut Ulla Lempinen
Bonnier Carlsen, 2016
37 sivua

keskiviikko 18. tammikuuta 2017

Astrid Lindgren: Sotapäiväkirjat 1939-1945

"Luoja auttakoon meidän poloista hulluuden valtaamaa planeettaamme!" 
Toisen maailmansodan alkaessa Astrid Lindgren oli 32-vuotias kahden lapsen äiti. Ymmärtääkseen mitä sodassa tapahtui hän alkoi pitää päiväkirjaa. 
Astrid Lindgren työskenteli sotavuosina Ruotsin tiedustelupalvelun kirjesensuurissa. Hän sai tietää maailmantapahtumista paljon enemmän kuin monet maanmiehensä ja ymmärsi jo varhain, mikä odotti juutalaista siviiliväestöä Saksan hallitsemilla alueilla. Sotaa käyviä suomalaisia kohtaan Lindgren tunsi suurta myötätuntoa. 
Sotauutisten rinnalla Lindgren kirjoitti iloistaan ja suruistaan: perheensä arjesta, aviokriisistään, Peppi Pitkätossusta ja kirjailijanuransa ensiaskelista. (takakansiteksti) 


Astrid Lindgrenin toisen maailmansodan aikana kirjoittamat Sotapäiväkirjat 1939-1945 (WSOY 2016) oli niin mielenkiintoisesti kirjoitettu, että luin sen yhdeltä istumalta. Sekä kirjailijakollega Kerstin Ekman kirjan esipuheessa että Lindgrenin tytär Karin Nyman jälkisanoissa kertovat uskovansa, että Ruotsista ei tuohon aikaan löytynyt toista kahden lapsen äitiä, joka olisi ollut yhtä hyvin selvillä sodan tapahtumista ja siihen johtaneista seikoista. Tämä on kyllä varsin helppo uskoa. Ruotsi pysytteli koko toisen maailmansodan ajan puolueettomana valtiona, mikä näkökulma tuo oman mielenkiintonsa kirjaan. Tästä huolimatta näkee helposti, kenen puolella Ruotsin kansan myötätunto tuolloin oli, riippumatta valtion virallisesta linjauksesta.

Lindgrenillä on taito käsitellä raskaitakin sota-ajan tapahtumia lempeän humoristisesti ja sopivan kevyellä otteella. Vaikka tässä vaiheessa hän on ollut vasta aloittamassa mittavaa kirjallista uraansa (88 julkaistua teosta!), kirjoittamisen taito on ollut jo visusti hallussa. Suosittelenkin kirjaa ehdottomasti kaikille, jotka pitävät Lindgrenin lastenkirjoista sekä myös niille, jotka haluavat helppotajuisen katsauksen toisen maailmansodan aikaan. 

Helmet-haasteesta kuittaan kohdan 37: kirja kirjailijalta, jonka tuotantoon kuuluu yli 20 teosta. 

Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 4 tähteä 
Kirjan tietoja: 
Astrid Lindgren: Krigsdagsböcker 1939-1945 (2015)
Esipuhe Kerstin Ekman, jälkisanat Karin Nyman
Suomentanut Kari Koski
WSOY, 2016
271 sivua

maanantai 16. tammikuuta 2017

Michael Crichton: Kongo

Minulle luettiin lapsena todella paljon, kiitos siitä vanhemmille. Itse asiassa lukeminen jatkui todella pitkään, olin varmasti jo yläasteella kun äiti vielä luki minulle iltaisin. Lukemistona toimivat usein Valittujen palojen Kirjavalio-kirjat, jotka sisältävät lyhennettyjä versioita romaaneista. Yksi jännittävimmistä ja hauskimmista tuolloin luetuista kirjoista oli Michael Crichtonin Kongo (Tammi 1981). Amy-gorillan ja ihmisten retkikunta kohtasi monia jännittäviä tilanteita ja lopulta koko porukalle oli käydä kalpaten. Sittemmin olen lukenut itse lyhentämättömän version romaanista, ja nyt päätin lukea sen Apinan vuosi -haastettani silmällä pitäen uudestaan. 

Aarniometsän kauhut ja avaruusajan teknologia kietoutuvat huikeaksi seikkailuksi Zinjin sinisten timanttien jäljillä! 
Zinjin kadonnut kaupunki Kongon sydämessä oli muinoin tarumaisista rikkauksistaan kuulu paikka, jossa orjatkin koristautuivat sinisillä timanteilla. Sittemmin kaupungin on valloittanut "väkivaltainen tuntematon rotu, joka puhuu kuiskaten kaikille tuntematonta kieltä..."
Retkikunta johon kuuluvat matemaatikko Karen Ross ja sosiologi Peter Elliot, panee kaiken alttiiksi tavoittaakseen nuo outoja sähkökipinöitä säihkyvät jalokivet ennen kuin ne joutuvat kilpailijan käsiin. Heillä on apuna uusin huipputeknologia - lasersäteet, satelliittiyhteydet, tietokoneiden hienoudet. Lisäksi heillä on mukanaan hurmaava gorillatyttö Amy, joka "puhuu" kasvattajalleen merkkikielellä ja jonka vaisto vaaratilanteissa on melkein yliluonnollinen. 
Mutta onko edes kaikesta siitä apua, kun vihamieliset kääpiöt tai raivon sokaisemat virtahevot hyökkäävät, kun heimosota riehuu, kun purkautuva tulivuori syöksee laavaa - ja kun metsän varjoissa vaanii tuntematon hirviöiden heimo, jonka tiedetään surmanneen retkikunnan. Viimeisen tuhotun retkikunnan jäljeltä olivat videonauhalle jääneet jähmettyneet gorillan kasvot... (takakansiteksti)



Täytyy kyllä sanoa, että aika oli kullannut muistot. Silloin kauan sitten ääneen luettuna ja kuunneltuna tämä tarina tuntui paljon paremmalta kuin nyt. Toki aikakin on toinen. Kirjan "nykyaikaiset hienoudet ja huipputeknologia" tuntuvat nyt aataminaikaisilta. Juonikin tuntuu melkoisen yliampuvalta, mutta täytyy silti ihailla miten taitavasti kirjailija on kehitellyt kaiken. Nettisivuillaan kirjailija kertoo ihailleensa aina kertomusta kuningas Salomonin kaivoksista ja halunneensa sijoittaa samantyylisen seikkailun omaan aikaamme. Hän myös kertoo, että kirjan Amy-hahmo perustuu viittomakieltä oppineeseen Koko-gorillaan

Timanttienmetsästysosuus kirjassa on omasta mielestäni ehkä se tylsin osa, samoin kaikki siihen liittyvä "tekninen nippelitieto", Amysta ja sen menneisyydestä kertovat osat taas se mielenkiintoisin. Amy on löydetty orvoksi jääneenä vauvana, ja se on päätynyt amerikkalaisen rouva Swensonin haltuun. Hän lahjoitti Amyn eläintarhalle, josta Peter Elliot on lainannut sen tutkimustaan varten. Hän on opettanut Amylle amerikkalaista viittomakieltä. Amy on alkanut maalata sormiväreillä kuvia viidakosta. Kuvien tultua julkisuuteen Amysta on yllättäen tehty ostotarjouksia. Ne vaikuttavat johtuvan Amyn piirroksista, mutta kukaan ei käsitä, miksi kuvat olisivat niin arvokkaita kuin ostotarjoukset antavat ymmärtää. Tällöin Karen Rossin tutkijaryhmä tulee mukaan kuvioihin ja osoittaa, että Amyn piirtämät kuvat esittävät Zinjin kadonnutta kaupunkia, joka epäilyista huolimatta on todellakin olemassa. 

Tutkijat, Amy ja Elliot lähtevät vaaralliselle matkalle kohti Kongoa. Lopulta perille saavuttuaan he löytävät Zinjin rauniot - ja sen lisäksi vaarallisen, tuntemattoman, kenties kokonaan uuden eläinlajin, jonka hyökkäykseltä joukkio pelastuu Amyn ansiosta. Timantit (tai suurin osa niistä) jäävät löytymättä. 

Apinan vuosi -haasteen lisäksi tämä kirja aloittaa osaltani Uudelleen luettua -haasteen. Maailmanvalloitus etenee Kongon demokraattiseen tasavaltaan, jonka alueella kirjan tapahtumapaikat ovat.

Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 3 tähteä
Kirjan tietoja: 
Michael Crichton: Congo (1980)
Suomentanut Eero Mänttäri
Tammi, 1981
336 sivua

perjantai 13. tammikuuta 2017

Jessica Schiefauer: Ester & Isak

Toissavuonna ilmestynyt Jessica Schiefauerin Pojat kuului sen vuoden erikoisimpiin lukukokemuksiin. Niinpä olinkin hitusen epätietoinen, mitä pitäisi odottaa Schiefauerin toiselta nuortenkirjalta Ester & Isak (Karisto 2016). No, aivan yhtä erikoinen kirja ei ollut, mutta ehdottomasti viime vuoden parhaita käännösnuortenkirjoja. Sain kirjan luettua muutama päivä sitten ja "sulatellut" lukemaani, enkä oikeastaan vieläkään tiedä mitä kirjasta sanoisin.

Sinä kesänä Ester ja Isak rakastavat toisiaan järjettömästi. Sinä kesänä heidän rakkaustarinansa tahriintuu, hiipuu ja syntyy uudelleen. Sinä kesänä rannalla pahoinpidellään kuoliaaksi poika. Ja Isakin pikkuveli on paikalla. 
Jessica Schiefauerin uusi nuortenromaani on intensiivisyydessään syvältä kouraiseva. Kirjailija kuvaa taitavasti, miten mitättömistä syistä väkivalta voi saada alkunsa ja minkälaisia aaltoja se levittää ympärilleen. Ja millaisia muotoja rakkaus lopulta voi saada. (takakansiteksti) 


Kirja alkaa puhtaasti rakkaustarinana. Ester ja Isak kohtaavat toisensa, tunteet roihahtavat ja se on menoa sitten. Kesä kuluu, ja jokin muuttuu. Isak vaikuttaa etääntyvän, mutta Esterin tunteet ovat edelleen samanlaiset. Lopulta ollaan lähes välirikon partaalla. Sitten tapahtuu jotakin. Aivan kuin huomaamatta Isakin pikkuveli Anton on ajautunut huonoon seuraan ja päätyy pahoinpitelemään pojan kuoliaaksi. Kaikki ovat järkyttyneitä, ja Isak ajautuu jälleen Esterin syliin vaikka oli juuri ehtinyt päättää lopettavansa suhteen. Ester omistautuu Isakin ja tämän perheen auttamiselle, ja Isak ahdistuu entisestään. 

Esterin vanhemmat haluaisivat kieltää koko suhteen, sillä heidän mielestään se vaikuttaa epäterveeltä. Lisäksi he epäilevät, ettei Esterkään ole turvassa Isakin perheen luona. Tämä huoli ei olekaan aiheeton, sillä rikostutkinnan edetessä yhteisö kääntyy perhettä vastaan ja perheen auto tuhotaan. Isakin perhe hankkii turvakseen pari koiraa, joista Ester ei pidä yhtään. Ester on jopa mustasukkainen koirille, koska ne omivat Isakin itselleen. Kaikki tämä johtaa tilanteeseen, josta Ester pakenee parhaan kaverinsa luo. Tämänkin mielestä Esterin pitäisi lopettaa Isakin kanssa seurustelu, koska jotain on selkeästi pielessä. 

Kirja on todellakin pullollaan rakkautta, mutta myös väkivaltaa. Se osoittaa hienosti, miten pienistä asioista väkivallanteot voivat saada alkunsa. Ja kuten takakansi lupaa, myös rakkauden monia muotoja tuodaan esille. 

Välillä kirjaa oli suorastaan vaivaannuttavaa lukea, niin aidosti nuorten erilaisia tunteita kuvataan. Miksi ihmeessä Isak muuttuu yhtäkkiä? Ja miksi Ester on niin takertuva? Eikö se älyä ollenkaan? Hämmentävintä on kuitenkin Antonin muuttuminen. Mistä se saa alkunsa? Mikä hänet ajaa väkivaltaan? Mitään näitä syitä ei selitetä puhki, vaan jätetään pääteltäväksi rivien välistä. Juuri sellainen tyyli, josta minä tykkään. :)

Kirjasta piste Helmet-haasteen kohtaan 35: kirjan nimessä on erisnimi. 

Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 5 tähteä
Kirjan tietoja: 
Jessica Schiefauer: När hundarna kommer
Suomentanut Säde Loponen
Karisto, 2016
279 sivua

keskiviikko 11. tammikuuta 2017

Russell Brand: Hamelnin pillipiipari

Useampikin kollega ehti ääneen ihmetellä että mikä se tämmönen kirja on ja kenelle tämä on tarkoitettu, ennen kuin edes älysin kirjan olemassaoloa... kyseessä on Russell Brandin hupaisa mukaelma tutusta sadusta, Hamelnin pillipiipari (Jalava 2016). Vanhat tutut elementit ovat toki mukana, mutta ne on kuorrutettu... eritteillä. Uppoaa siis taatusti tiettyyn ikäryhmään, jonka mielestä pissa-kakka-pieruhuumori on parasta mitä voi olla (kattaa siis aika laajan ikäskaalan, tunnustan itsekin lukeutuvani vielä siihen jossain määrin). 

Hamelnin kaupungissa kaikki on hohtavaa, huoliteltua ja hallittua. Sitten kesken Hamelnin Hemaisevin Kersa -kauneuskilpailun kaupunkiin vyöryy varoittamatta lauma rottia. Ne ovat rasvaisia, niillä on silmälaput ja ne osaavat ampua sarjatulella pyllykuulia. Kun anarkistinen rottajoukkio pistää ranttaliksi, tarvitaan apuun leimusilmäinen pillipiipari... (takakansiteksti)


Tällaisena tarina ei toimisi mielestäni alkuunkaan ilman Chris Riddellin loistavia kuvia. Ne näyttävät kaupungin hohdon ja sen katoamisen sekä rottien ällöttävyyden just sellaisina kuin tarina vaatiikin.

Rotat ovat karmaisevia. Samoin niiden pyllykuulasarjatuli.



Pillipiiparista tulee mieleen jonkinlainen Lonely Riderin ja mustavalkoisen Pierrot-hahmon välimuoto tai risteytys. Silmätkin ovat ruudulliset! 


Hopeisen huilun hypnoottinen sävel houkuttaa rotat mukaansa. Rotista muodostuu turkkijoki pillipiiparin jalkoihin.


Vaan kun palkkion maksamisen aika tulee, kaupunkilaiset näyttävät piiparille kuka on pomo. Tai niin he luulevat... Piiparipa vain kohottaa huilunsa uudelleen huulilleen, ja kaikkihan sen tietävät kuinka sitten kävi. Kaupunkilaiset saivat ansionsa mukaan.


Eritehuumori on ihan ok pienessä mittakaavassa. Tässä aletaan jo mennä ylärajan yli. Liika on liikaa, mutta upea kuvitus pelastaa paljon. Kuvituksensa ansiosta kelpuutan kirjan mukaan Helmet-haasteeseen, kohtaan 22: kuvitettu kirja. 

Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 3 tähteä
Kirjan tietoja: 
Russell Brand: The pied piper of Hamelin (Trickster tales)
Kuvittanut Chris Riddell
Suomentanut Tuomas Nevanlinna
Jalava, 2016
125 sivua

tiistai 10. tammikuuta 2017

Emil Aalto: Emil Aallon kapina : punaisen tykkimiehen muistelmat 1918-1919

Vuonna 1918 jämsäläinen Emil Idanpoika Aalto oli 20-vuotias puusepän oppipoika. Hän osallistui kansalaissotaan sodan alusta loppuun punakaartin tykkimiehenä ja oli taisteluissa mukana mm. Ruovedellä, Lempäälässä ja Tuuloksen Syrjäntaassa, vankina Lahden Hennalassa ja Lappeenrannan Konnunsuolla.
Emil Aallon itsensä kirjoittamista muistelmista ei puutu draamaa eikä tragiikkaa. Yllättävän usein kertojan tarinointia värittävät myös vapauttavan huumorin pilkahdukset. (takakansiteksti)



Todella mielenkiintoinen muistelmakirja kansalaissodan ajalta. Valtaosa näkemistäni tuota aikaa koskevasta kirjallisuudesta on varsin valkoista, oikeastaan ainoana mieleen tulevana poikkeuksena Linnan Täällä Pohjantähden alla. Tällaista näkökulman vaihdosta olinkin vähän kaipaillut, ja sattumalta hoksasin Emil Aallon omista muistiinpanoista toimitetun teoksen Emil Aallon kapina : punaisen tykkimiehen muistelmat 1918-1919 (Tiina Aalto 2005). Emil Aallon oman tekstin lisäksi teoksessa on käytetty apuna Emil Aallon haastattelua ja muita taustalähteitä. Tarinaa täydentää Emilin pojan Kaukon kertomus elämästä punikin poikana. 

Jostakin syystä kansalaissodan aika kiehtoo mieltäni äärettömästi, ja nimenomaan tämä "häviäjän" näkökulma. Melko karua tekstiä löytyi tästäkin kirjasta, vaikutuin samalla tavalla kuin käydessäni Tampereen museokeskus Vapriikin hienossa Tampere 1918 -näyttelyssä. Suosittelen muuten kaikille asiasta vähääkään kiinnostuneille! 

Tämä kirja sopii mainiosti Helmet-haasteen kohtaan 36: elämäkerta tai muistelmateos.

Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 3 tähteä
Kirjan tietoja: 
Emil Aalto: Emil Aallon kapina : punaisen tykkimiehen muistelmat 1918-1919
Toimittanut Tiina Aalto
Tiina Aalto, 2005
116 sivua