perjantai 30. syyskuuta 2016

Lucinda Riley: Keskiyön ruusu

Bazar-kustantamolta on jälkeen ilmestynyt upea historiallinen romaani. Lucinda Rileyn Keskiyön ruusu (Bazar 2016) kertoo intialaisen Anahitan elämäntarinan.

Kiehtova rakkaustarina 1900-luvun alun Intian kimaltavista palatseista nykypäivän Englannin maaseudulle.
Yksitoistavuotias Anahita Chaval, jalosukuisen mutta köyhtyneen intialaisperheen tytär, ystävystyy omapäisen prinsessa Indiran kanssa ja pääsee osaksi tämän satumaista elämää lemmikkinorsuineen ja palatseineen. Prinsessan virallisena seuralaisena Anahita matkaa kauas Englantiin sisäoppilaitokseen juuri ennen ensimmäisen maailmansodan syttymistä. Englannin maaseudulla hän tutustuu nuoreen Donald Astburyyn, joka on upean Astburyn kartanon perijä, sekä tämän juonittelevaan äitiin.
Lähes vuosisata myöhemmin Rebecca Bradley, nuori amerikkalainen filmitähti, elää julkisuuden valokeilassa. Kesken elokuvan filmausten Englannin maaseudulle Astburyn kartanoon saapuu yllättäen Ari Malik selvittämään isoisoäitinsä Anahitan menneisyyttä. Pian Astburyn suvun tarkoin varjelemat salaisuudet alkavat paljastua. (takakansiteksti)


Kiehtova sukutarina! Siirtomaa-ajan Intiasta on toki kirjoitettu aiemminkin, mutta en jotenkin ole tullut lukeneeksi juuri niitä kirjoja. Tähän kirjaan houkutti tarttumaan takakansitekstin lisäksi kaunis kansikuva. Tuntuu, että Bazarilla todellakin panostetaan myös kirjojen ulkoasuun! :)

Tarinaa viedään eteenpäin usealla tasolla: niin 1900-luvun alkupuolella Anahitan kertomana kuin nykypäivänä Rebeccan kertomana. Äänensä saa kuuluviin myös Donald Astbury. Siirtymät ovat sujuvia ja helposti huomattavissa.

Kirjan alussa vietetään Anahitan satavuotissyntymäpäivää. Päivän päätteeksi Anahita antaa lapsenlapsenlapselleen Arille kirjoittamansa muistelmat, sillä hän on varma että hänen lapsena kuolleeksi väitetty poikansa on kuollut vasta paljon myöhemmin. Ari lupaa selvittää asiaa, mutta on liian kiireinen. Hän saa aikaiseksi perehtyä muistelmiin vasta muutamaa vuotta myöhemmin.

Samaan aikaan Astburyn kartanon isäntä on luvannut rahapulassaan kartanonsa elokuvan kuvauspaikaksi. Rebecca, naispääosan esittäjä, saa majapaikan kartanosta, jonka isäntä on haltioitunut Rebeccan kauneudesta ja hätkähdyttävästä yhdennäköisyydestä isoäitinsä Violet Astburyn kanssa.

Ari lentää Englantiin ja saapuu Astburyn kartanoon selvittämään sukunsa salaisuuksia, mutta lordi Astbury on kummallisen haluton auttamaan. Vähitellen Anahitan ja Astburyn kartanon vaiheet selviävät sekä Arille että Rebeccalle, mutta sitä ennen ehtii tapahtua monenlaista...

Elokuva-aiheensa vuoksi kirja sopii Seitsemännen taiteen tarinat -haasteeseen, ja nimessä esiintyvä ruusu (Rosa, ruusukasvien heimoon kuuluva kasvisuku) tuo pisteen Kirjaherbario-haasteeseen. Näiden lisäksi kirja on omiaan myös Lukuiloa 2016 -haasteeseen.

Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 5 tähteä 
Kirjan tietoja: 
Lucinda Riley: The Midnight Rose (2013)
Suomentanut Hilkka Pekkanen
Bazar, 2016 
671 sivua

maanantai 26. syyskuuta 2016

4 x mangaa

Niputetaanpa muutama luettu manga samaan postaukseen. :)



Kauhu on jotenkin mangaan passeli genre. Sarjakuvan keinoin voi toteuttaa kätevästi kauhuun sopivia elementtejä, mutta ihan kamalan kammottavaksi nämä pari kauhumangaa eivät yllä. No, nuor(ehko)ille lukijoille ne taitavat olla suunnattujakin, ei kuitenkaan kovin pienille. 

Ryo Azukin kaksiosaisen mangasarjan ensimmäinen osa, Vaarallinen sivusto 1 (Punainen jättiläinen 2015) esittelee lukijoille nettimaailman kauhuja. Kustantajan ikäsuositus on 14+.

Kun toivottomat ja turhamaiset löytävät houkuttelevan nettisivuston, alkaa kauhistuttava testi. Pahaa-aavistamattomat tuotetestaajat saavat huomata, että moni kuori päältä kaunis, mutta sisältä... Verta ja pimeyttä! 
Internet on vaarallisempi paikka kuin luulitkaan! (takakansiteksti)

Hana Umenon Saksinainen (Sangatsu manga 2015) on edellistä huomattavasti pelottavampia tarinoita sisältävä kauhumanga. Kustantajan ikäsuositus on 15+. 

Saksinainen on valmiina silppuamaan... 
Kooste kauhutarinoita johdattaa nuoret uhrit kohtaamaan hahmoja, joita päivänvalo ei imartele... 
Istu mukaan karmealle koulunpenkille! (takakansiteksti)

Varsin viihdyttäviä olivat nämä molemmat kauhumangat, itse kylläkin tykkäsin enemmän Saksinaisesta. Nämä molemmat osallistuvat sekä Kurjen siivellä -haasteeseen että Hämärän jälkeen -haasteeseen. 


Mistä kirja minulle: kirjastosta 
Goodreads-tähdet: 3 tähteä
Kirjan tietoja: 
Ryo Azuki: Monitoring yami site
Suomentanut Suvi Mäkelä
Punainen jättiläinen, 2015
190 sivua

Mistä kirja minulle: kirjastosta 
Goodreads-tähdet: 3 tähteä 
Kirjan tietoja:
Hana Umeno: Saksinainen (en löytänyt tietoa alkukielisestä nimestä)
Suomentanut Kim Sariola
Sangatsu manga, 2015 
176 sivua

Kaoru Mori on minulle varmaan kaikista tutuin mangan tekijä, sillä ihastuin jo hänen aiempaan historialliseen Emma-sarjaansa ja nyt hiljattain niinikään historialliseen, Keski-Aasian aroille sijoittuvaan Aron morsiamet -sarjaan, joka on edennyt jo kahdeksanteen osaansa. Tämän sarjan ikäsuositus on 10+, mutta luulisin että sarja kiinnostaa enemmän vähän vanhempia nuoria ja aikuisia. 

Amiran ja Karlukin kotikaupungissa on jälleenrakennuksen aika. Urakka on mittava, sillä taannoinen hyökkäys aiheutti paljon tuhoa. Kaiken muun ohella vahinkoa kärsivät mös Pariyan aviosuunnitelmat. Nuori nainen on melkoisten haasteiden edessä! (takakansiteksti) 

Tämä koko sarja on vallan viehättävä kokoelma kertomuksia useista (nuorista) pareista 1800-luvun paimentolaiskulttuurissa. Amiran ja Karlukin (joka on vaimoaan rutkasti nuorempi, itse asiassa ihan poikanen vielä) elämään palataan säännöllisesti, mutta sarja ei kerro pelkästään heistä. Sarjan alussa esitellyn tutkimusmatkailija Smithin lähdettyä jatkamaan matkaansa sarjassa on nähty paljon muunkinlaista avioelämää.

Arojen keskellä Smith on päässyt kohtaamaan myös oman rakkautensa, ja Kaspianmeren rannalla jäätiin seuraamaan rasavillien kaksossiskojen häitä useamman pokkarin ajaksi. Amiran suku tuli toisiin aatoksiin avioliitosta, ja syttyi heimosota. Sarjan viimeisimmissä käänteissä on seurattu rikkaan miehen nuorta morsianta, joka etsii itselleen sydänystävää julkisesta kylpylästä, ja tässä uusimmassa pokkarissa myös heidän sisarliittoaan - mielenkiintoinen lisä sarjaan! 

Tuorein morsian - tai vasta sellaiseksi tulossa oleva - on Pariya, temperamenttinen ja hitusen poikamainen nuori tyttö, jolle naisten taidot, kuten ompelu ja kirjonta ovat suuria haasteita. Varsinkin, kun heimosodan seurauksena kaikki Pariyan siihen mennessä tekemät kapiot tuhoutuivat, ja tyttö joutuu aloittamaan urakkansa alusta. Tuleva avioliitto on todellakin vaakalaudalla, Pariyan suureksi harmiksi. 

Myös tämä manga osallistuu Kurjen siivellä -haasteeseen.

Mistä kirja minulle: kirjastosta 
Goodreads-tähdet: 4 tähteä 
Kirjan tietoja: 
Kaoru Mori: Otoyomegatari 8
Suomentanut Antti Valkama
Punainen jättiläinen, 2016 
202 sivua

Viimeisimpänä pitänee mainita jo aiemminkin esittelemäni Naruki Nagakawan Valkoinen noita -sarjan toinen osa, Jatkosota 1 (Punainen jättiläinen 2016). Jo ensimmäisestä osasta tutut tarkka-ampujatar Simo Häyhä ja muut sotasankarit jatkavat taistojen teillä "suuren idän valtion" ja "pienen pohjoisen valtion" välisen sodan jatkuessa. Nyt tosin jo mainitaan niin Suomi kuin Venäjäkin, minkä puuttumista ehdin ihmetellä aiemmin. 

Eihän tätä osaa oikein vakavissaan ottaa (eikä niin liene tarkoituskaan), varsinkin kun tässä albumissa esitellään myös muuan rouva Mannerheim. *virn*

Mistä kirja minulle: kirjastosta 
Goodreads-tähdet: 3 tähteä 
Kirjan tietoja: 
Naruki Nagakawa: Shiroi majo utsukushiki sniper 1 (2015)
Taide: Pairan 
Suomentanut Antti Valkama 
Punainen jättiläinen, 2016 
160 sivua 
 

sunnuntai 25. syyskuuta 2016

Douglas Preston & Lincoln Child: Kuoleman naamio (Pendergast #7)

Yhdysvaltalainen kirjailijakaksikko Douglas Preston ja Lincoln Child ovat kirjoittaneet erikoisesta FBI-agentti Aloysius Pendergastista jo useita kirjoja, ja juuri lukemani Kuoleman naamio (Gummerus 2016) on seitsemäs suomennettu sarjan osa. Alkukielellä osia on jo huomattavasti enemmän, ja suomeksi sarjaa on alettu julkaista osasta kolme lähtien.

Toimittaja William Smithbackin ja hänen vaimonsa, antropologi Nora Kellyn kimppuun hyökätään raa'asti heidän Upper West Siden asunnossaan. Todistajanlausunnot ja valvontakamerat paljastavat syyllisen pariskunnan kummalliseksi naapuriksi, joka kuitenkin todettiin kuolleeksi jo kymmenen päivää ennen murhatekoa...
FBI:n erikoisagentti Pendergast ryhtyy selvittämään mysteeriä apunaan New Yorkin poliisin murharyhmän komisario Vincent D'Agosta. Totuuden jäljillä he päätyvät odottamattomaan paikkaan: karibialaisen voodoo-kultin eristäytyneeseen pesäkkeeseen Manhattanilla. (takakansiteksti)



Aloysius Pendergast on yksi mielenkiintoisimpia kirjallisuuden hahmoja, joihin olen koskaan törmännyt. Hänestä ei oikein tunnu saavan otetta, ja joka kirjassa hänestä löytyy jotain uusia piirteitä ja ominaisuuksia. Aina hänestä ei edes jaksa pitää kovinkaan paljon, päin vastoin - hän osaa olla todella ärsyttävä ja omapäinen, suorastaan omituinen tyyppi. Jotain erityisen viehättävää hänessä kuitenkin on, ja sarjaa soisi suomennettavan nopeampaan tahtiin. 

Tässä kirjassa kirjailijat tekevät melko radikaalin ratkaisun sarjan erään vakiohahmon suhteen, ja myös se osasi yllättää. Tutkimuksissa jäljet johtavat Manhattanilla eristyksissä elävän kultin jäljille, ja pulaanhan siinä sitten joudutaan. Kirjan kuvaukset kultin erikoisista palvonta- ja uhrausmenoista olivat aika karua luettavaa, vaikken mitenkään herkäksi itseäni tässä suhteessa koekaan. 

Yllättäen hoksasin, että tästä kirjasta saan pisteen Helmet-haasteen kohtaan 29: kahden kirjailijan yhdessä kirjoittama kirja. 

Mistä kirja minulle: kirjastosta 
Goodreads-tähdet: 4 tähteä 
Kirjan tietoja: 
Douglas Preston & Lincoln Child: Cemetery Dance (2009)
Suomentanut Antti Autio
Gummerus, 2016 
575 sivua

keskiviikko 21. syyskuuta 2016

Silja Sillanpää: Tenho ja Ryske - satuja soitosta

Nyt seuraa tunnustus: olen aivan rakastunut! Nimittäin lasten satu- / kuva- / tietokirjaan, ja varsinkin sen kuvitukseen! :) Silja Sillanpään kirjoittama ja riimittelemä teksti ja Kati Vuorennon huikean hienot kuvat toimivat just nappiin yhdessä. 



Tenho toivoo seitsenvuotislahjaksi omaa soitinta ja saakin sellaisen. Siihen ei kuitenkaan voi puhaltaa, sitä ei voi kilistää, kolistaa eikä näppäillä. Soitto vain valuu valmiina pojan korviin. Mutta sitten ikkunan taakse ilmestyy muinainen hirvi, joka tuntee kaikkien soitinten salat... 
Tenho ja Ryske - satuja soitosta kertoo suomalaisista soittimista ja musisoinnin merkityksestä entisaikojen arjessa kiehtovien kertomusten kautta: se on lasten tietokirja, jota voi lukea vaikka iltasaduksi. Kati Vuorennon lumoavasti kuvittamien tarinoiden lomaan Silja Sillanpää on riimitellyt myös rytmikkäitä runoja. Tunne musiikin ikiaikainen taika ja hyppää salaperäisen Ryske-hirven selkään! (takakansiteksti)


Tässä muutama kuva, ne puhukoon puolestaan:





Nappaan kirjan mukaan Lukuiloa 2016 -haasteeseen. :)

Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 5 tähteä 
Kirjan tietoja: 
Silja Sillanpää: Tenho ja Ryske - satuja soitosta
Kuvittanut Kati Vuorento 
Schildts & Söderströms, 2016
64 sivua

tiistai 20. syyskuuta 2016

Miina Supinen: Orvokki Leukaluun urakirja

Kaipaatko elämällesi suuntaa? Orvokki Leukaluu kertoo mihin sinusta on!
Suurtalouskokki seisoo himmeän teräksenhohtoisessa keittiössä sandaalit jalassa ja pilvenhattaraa muistuttava lakki päässä. Taustalla kuuluu suuren tiskikoneen jyly, joka tuo mieleen valtameren ikuiset aallot.
Ammatinvalintapsykologi Orvokki Leukaluu tarjoaa tässä kirjassa kaiken, mitä uraputkeen, oravanpyörään tai toimistokuutioon halajava tarvitsee: 40 selvitystä suomalaisille sopivien ammattien perimmäisestä (ja siten täysin yllättävästä) luonteesta.
Tämän kirjan uraohjeista noin puolet on kuultu radiossa Miitta Sorvalin esittäminä. Loput ovat täysin uusia. Löydät ne kaikki myös Orvokki Leukaluun äänikirjasta, Miitta Sorvalin lukemina, kuinkas muuten. (takakansiteksti)



Tämän kirjan bongasin marketin tarjouslaarista eurolla! Miina Supisen Orvokki Leukaluun urakirja (WSOY 2013) sisältää novellintapaisia, huumoripitoisia pätkiä erilaisista ammateista. Valitettavasti Supisen huumori ei saanut minua huvittumaan muutamaa hörähdystä lukuunottamatta. 

Näitä tekstejä on siis kuultu radiossa, ei aavistustakaan millä kanavalla ja kuinka kauan sitten... Voi ollakin että kuunneltuina nämä pätkät toimivat paremmin. Nyt ne jotenkin jäivät vaisuiksi. Saanpa kuitenkin taas Kirjaherbarioon pisteen kirjan nimestä: orvokit (Viola) on orvokkikasveihin kuuluva kasvisuku.

Mistä kirja minulle: kirja-alesta
Goodreads-tähdet: 2 tähteä 
Kirjan tietoja: 
Miina Supinen: Orvokki Leukaluun urakirja 
WSOY, 2013 
134 sivua

maanantai 19. syyskuuta 2016

Risto Oikarinen: Nälkämaan laulu

"Miten sopivaa olisi lopettaa soittaminen Linnansillalla, hukuttaa unelma samassa paikassa, jossa se sai alkunsa, paikassa, jossa kuulin ensimmäisen kerran saksofonin äänen. Upottaisin torven jokeen siellä missä se ensimmäisen kerran lumosi minut."
Mustan huumorin sävyttämä, haikean svengaava romaani jazzmuusikosta ja hänen piinaavasta instrumentistaan, musiikin ylimaallisen valon etsimisestä ja väistämättömästä tappiosta. (takakansiteksti)


Helsinkiläistynyt jazz-saksofonisti matkustaa vanhoille kotikonnuilleen Kainuuseen esiintyäkseen Eino Leino -päivillä tai ehkä hankkiutuakseen eroon koko soittimesta. Junan edetessä kohti pohjoista ja maiseman tummuessa ikkunan takana kertoja kuorii kerroksia itsestään. Muistojen kirkkaat välähdykset, tuokiokuvat keskusteluista ja matkan varrella vastaan tulleista värikkäistä ihmiskohtaloista täplittävät kerrontaa, joka polveilee letkeänä kuin helmeilevä jazzmusiikki. (kansiliepeestä)





Kajaanilaissyntyisen, melkein ikätoveri Risto Oikarisen ensimmäinen romaani Nälkämaan laulu (Otava 2016) on hyvinkin erikoinen kirja, mutta ihan positiivisessa mielessä. Sana on hallussa ja runoilijatausta näkyy. Toisto on hyvä tehokeino, sanottiin äidinkielen tunneilla, mutta liika on liikaa, sanon minä. 


Kainuun tyttönä mieltä lämmittää lukea lapsuusmaisemista. Monia mielenkiintoisia juttuja Kajaanista ja kajaanilaisista, ja väistämättä jäi miettimään, mikä voisi mahdollisesti olla tosiasioihin perustuvaa ja mikä ei. Ihmisistä ei käytetä nimiä, mutta muutaman tyypin tunnistin ihan varmasti.

Kirjassa tehdään matkaa koko sen sivumäärän ajan, ja asiasanoitus luonnehtii kirjan matkakertomukseksi. Niinpä kirja passaa Helmet-haasteen kohtaan 2: matkakertomus. :)

Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 4 tähteä
Kirjan tietoja:
Risto Oikarinen: Nälkämaan laulu
Otava, 2016
207 sivua

torstai 15. syyskuuta 2016

Pirjo Tuominen: Hiljaiset huvimajat

Historialliset romaanit varsinkin viime vuosisadan alun Suomesta ovat yleensä mieleisiäni lukuelämyksiä, mutta Pirjo Tuomisen uutukainen Hiljaiset huvimajat (Tammi 2016) jätti jotenkin kylmäksi. 

Kun Marian kauppiasvanhemmat kuolevat veneonnettomuudessa myrskyävällä Saimaalla, 19-vuotiaan Marian on jätettävä kotikaupunkinsa Lappeenranta ja muutettava sukulaisten huomaan. Taakse jää myös lapsuuden leikkitoveri Jeremias, jota kohtaan Maria on alkanut tuntea outoa vetoa. 
Lopulta Maria päätyy Näsijärven rannalle maakauppakartanoon, jota hallinnoi varmaotteisesti nuori leski Martta Porras. Venäjän sortotoimet ja yhteiskunnallinen liikehdintä eivät ole juuri heijastuneet Portaan liiketoimintaan, mutta pikkuhiljaa epävarmuus hiipii myös kartanon jykevien hirsiseinien sisään ja niin Maria kuin Martta joutuvat kamppailemaan säilyttääkseen asemansa muuttuvassa maailmassa. 
Pirjo Tuomisen Hiljaiset huvimajat on väkevä kuvaus 1900-luvun alun teollistuvasta Tampereesta, sen naisista - porvareista ja työväestöstä - jotka sinnittelevät kukin tavallaan historiallisen murroksen puristuksessa. (takakansiteksti)


Niin. Vaisu oli vaikutelma, en oikein osaa muuta sanoa. Enemmänkin olisi sortovuosista ja luokkaeroista voinut saada irti, samoin henkilöiden välisistä suhteista. Maria vaikutti olevan nätti mutta suhteellisen nirso, mitä miehiin tulee - tai sitten harvinaisen järkevä aikansa nuori nainen. :D Ottajia olisi ollut useampiakin, mutta "sydän oli tyhjä", kuten Maria itse toteaa. Tässä suhteessa kirja kyllä loppuu suht herkulliseen tilanteeseen... seuranneeko jatkoa? (Melkein toivoisin että ei.)

Se mistä kirjassa tykkäsin kovastikin oli hienot, anekdootinomaisesti ripotellut historialliset tiedot (faktat?) esimerkiksi Tampereen paikannimistöstä. 

"Sofia piteli kädessään paperinpalaa, johon hän oli kirjoittanut Sylvi Rikkosen osoitteen. Katukylttejä ei kuitenkaan näkynyt jokaisen korttelin kulmassa. Amur, nimi oli kuulostanut kovin hauskalta. Sofia tiesi, että Suomesta oli aikanaan lähtenyt siirtolaisia niin Alaskan Sitkaan kuin Siperian takana Tyynenmeren rannalla sijaitsevaan Amurinmaahan. Ne molemmat kuuluivat silloin Suomen tavoin laajaan Venäjän valtakuntaan. Tampereen laidalle muuttaneita asukkaita oli pidetty kauas Aasiaan lähteneiden kaltaisina uudisraivaajina, ja uudesta kaupunginosasta oli tullut Amurinmaa. Olipa myös saatu Sitkan koulu Tampereelle." (s. 238) 
"Kyttälänkin aika tuli, sen talonomistajat häädettiin uuden asemakaavan ja rakennuskannan alta. Häädetyt muuttivat Tammelan suunnalle ja osalle osoitettiin uusi tontti Soukanlahden kallioilla. He saivat viisi armonvuotta verotuksesta, ja niin Tampere sai Armonkallionsa." (s. 239)
Ihan kelpo kirja siis, mutta olisin kaivannut vähän enemmän. Jotakin. Tästä kuitenkin piste Kirjaherbarioon: kirjailijan nimestä löytyy tuomi (Prunus padus), ruusukasveihin kuuluva lehtipuu.

Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 3 tähteä 
Kirjan tietoja:
Pirjo Tuominen: Hiljaiset huvimajat 
Tammi, 2016
448 sivua

keskiviikko 14. syyskuuta 2016

Käärmeenliekit : suomalaisia lohikäärmetarinoita

Jos haaveilet lohikäärmeestä lemmikkinä tai lentokoneena, lue Käärmeenliekit : suomalaisia lohikäärmetarinoita (Osuuskumma 2015). Voi olla että tulet toisiin ajatuksiin! (Tai sitten et...)

Fantasiakirjallisuuden keskeisin myyttinen hirviö, lohikäärme, on moneksi taipuva olento. Lohikäärmeen voi tavata kerrostalon pihalla tai työpaikalla, Tampereella tai Helsingissä, Lontoossa tai Moskovassa, menneisyydessä tai nykyisyydessä, meidän todellisuudessamme, muilla planeetoilla tai toisissa maailmoissa. Lohikäärmeitä on kaikkialla.
Käärmeenliekit on ensimmäinen suomalainen lohikäärmeisiin keskittyvä antologia. Osuuskumma tuo novelleissaan lohikäärmeiden monipuolisen kirjon esiin aina kuonosta hännänpäähän, viimeistä suomua myöten. (takakannesta)


Jälleen kerran hieno kokonaisuus! Monipuolinen kokoelma erilaisia novelleja, joiden keskiössä on majesteettinen lohikäärme. Osa kirjan novelleista on perinteisempää fantasiaa, osa puolestaan pikemminkin uuskummaa tai reaalifantasiaa.

Mixu Lauronen: Empiiristä
"Joko voimme tulla pois?" sanoi vapiseva ääni.
"Ette. Antakaa lohikäärmeelle unilääkettä."
"Miten me..."
"Yrittäkää nyt vaan. Koko pullo." (s. 9)
Hauska pikku tarina (raapale? en jaksanut laskea sanoja :D) lohikäärmetutkimuksesta. 

J.S. Meresmaa: Hyvä emo
"Tulisijan luukku oli auki ja tyttö kurotti työntämään jotakin uunin sisään. Minä harppasin kauhuissani tyttöä kohti ja ehdin nähdä pienten kätösten välissä kiiltävän harmaanvalkean munanmuotoisen esineen. Esinettä kiertävä hopeinen hännänpää vilkahti ja munan päällä lepäävän hurjannäköisen pään punasilmät pilkahtivat. Margareta-neiti päästi iloisen kiljaisun, kun liekit nielaisivat koriste-esineen.  
Se oli se traakinmuna, eikä mitään ollut tehtävissä." (s. 13)
Huolella rakennettu historiallinen miljöökuvaus yhdistettynä fantasiaelementteihin. Hienoa työtä!

Juha Jyrkäs: Käärmeensanat
"Siitä on sykkö syntynynnä,
siitä kääntyi käärmeheksi,
sisälisko myös sikisi,
alun sai ahosilakka,
kasvoi suuri käärmekansa,
lievojen suku sotaisa."
(s. 52)
Ja tätä käärmekansaa vastaan taistellessa auttavat ainoastaan käärmeensanat.

Katja Salminen: Lohikäärmefragmentteja
"Lohikäärmeitä ei enää ollut, mutta niistä oli jäänteitä. Fragmentteja, joissa oli epätodellisuuden salaperäinen voima." (s. 68)
Nova-kirjoituskilpailun voittaja, julkaistu aiemmin Spinissä 4/2001. 

Minna Roininen: Tarina punaisesta naisesta 
"Käärmeen vuonna syntyneitä pidetään kauniina ja älykkäinä", sanoi Ji Ling, kun Sari seuraavana päivänä latoi Wein kanssa lounasastioita tiskikoneeseen.
Sari ei mahtanut mitään sille, että yhdessä naisen heltymättömän katseen kanssa sanat tuntuivat enemmänkin moitteelta kuin kehulta.  
"Mutta heitä pidetään myös turhan omistushaluisina", jatkoi Ji Ling. "Sinun pitäisi muistaa pukeutua punaiseen. Välttääksesi onnettomuuksia, kun vuosi vaihtuu." (s. 73)
Kaunis ja traaginen rakkaustarina.

Saara Henriksson: Rigurin käärme 
"Maeridia. Minun tyttöni", Kasir sanoi.
"Olen valmis", Maeridia sanoi. Ennen kuin hän puristi silmänsä kiinni hän näki, miten kyynel vierähti Kasirin poskelle.  
Kasir nosti kätensä Maeridian kasvoille kuin hyväilläkseen. Sitten hän lävisti toverinsa ruumiin Rigurin käärmeen syöksyhampaalla. (s. 99)
Hitusen vaikeaselkoinen, monessa eri (aika)tasossa kulkeva tarina.

Tarja Sipiläinen: Asfalttiritari 
"Auringonsäteet kurkottivat kerrostalojen kattojen yli ja sytyttivät lohikäärmeen suomut turkoosinvihreään loistoon. Yöllisen sateen kastelema maa kirkasti värit. Otuksen avoimesta suusta leimusivat lieskat, ja savuvana kiemurteli kellarin portaisiin kadoten soiroina talon pohjakerroksen käytäviin. Jättihampaat loistivat valkeina kuin ensilumi, jota saisi vielä odottaa kuukausia.  
Hole ei saanut katsettaan irti otuksen raajoista, jotka päätyivät puolimetrisiin sapelimaisiin kynsiin. Niiden tielle ei haluaisi jäädä, hän mietti ja hihitti itsekseen, kun tajusi katselevansa kuvaa. (s. 101)
Kiusattu poika saa kaverin ja tutustuu lohikäärmeisiin. Ihana novelli! <3

Shimo Suntila: Tulennuolemat 
"Miracle Wu odotti lohikäärmeen ihon olevan suomuisa ja niljakas, samanlainen kuin sätkivällä karpilla. Alkukantaiset mielikuvat ihmiskunnan alkuhämäristä kumpusivat rotumuistin syövereistä. Lohikäärme oli lentävä kotka, karjuva leijona, myrkyllinen käärme. Väristen Miracle Wu painoi kämmenen siiven alle. Hän huudahti.  
Kosketus ei ollut materiaalinen vaan pikemmin sähköinen. Miracle Wu ei nähnyt kipinöitä, mutta tunsi niiden syöksyvän sisään sormenpäistään. Nyt hän tiesi, miltä tuntuisi pyydystää salama nyrkkiinsä." (s. 117) 
Ihmisiä, haltioita ja lohikäärmeitä. Kuka onkaan isäntä ja valtias?

Hanna Morre: Rakelin päätös 
Luolan ovikivellä Rakel kääntyi Jyriin päin. - Seuraat minua minne ikinä menekin, sanaakaan sanomatta. - Ollaanpa sitä arvoituksellisia, Rakel. Silmissä heijastui teräksenharmaa taivas. - Uskallatko? Jyri ei vastannut. Hän tarttui Rakelia niskasta ja painoi itseään vasten vaativan suudelman kera. Rakel antoi sen tapahtua. Hän ottaisi oman maksunsa tästä kaikesta myöhemmin. (s. 145)
Yksi suosikkinovelleistani tästä kokoelmasta.  

Magdalena Hai: Hänen kuvansa 
"Alussa on aina minun kuvani, lohikäärme kuiskasi, ja sen ääni avautui kaikkeudeksi Lian mielessä." (s. 157)
Kaunista. <3

Tomi Jänkälä: Uralin sininen 
"Sininen on hetken vihollisensa takana. Sillä olisi tilaisuus iskeä, mutta se on voimaton. Rikkoutunut siipi pettää ja eläin lähtee syöksykierteeseen. Hetkessä punainen on paikalla. Sen kynnet iskeytyvät syvälle sinisen selkään. Pitkät torahampaat uppoavat niskan puolelta eläimen kaulan ympäri. Molemmista valuva veri piirtää taivaalle kaaren, kun eläimet syöksyvät alas kivikkoon. Kuuluu vastenmielinen rusahdus. Sininen on hävinnyt eloonjäämiskamppailun. Se on kukistettu ja täysin punaisen armoilla. Sisälläni jotain tuntuu halkeavan. En itkenyt edes isäni hautajaisissa. Nyt kyyneleet tulvivat vuolaina.  
"Se on raisua leikkiä, kun nahkasiivet naivat", sanoo Poromies, joka on huomaamatta hiipinyt vierelleni." (s. 173)
:D Loistavan humoristinen lohikäärmetarina itärajan tuolta puolen. Niinikään Nova-kirjoituskilpailun voittaja, julkaistu aiemmin Spinissä 4/2010.

Erkka Leppänen: Legendojen hautausmaa 
"Falac tuumi, että lohikäärmeellä täytyi olla todella tarkat aistit, jos se eli saalistamalla. Sen täytyi kuulla tai haistaa saaliinsa virstojen päästä, tai sitten sillä oli jokin ihmiselle tuntematon aisti. Jos olen oikeassa, meidän ei tarvitse etsiä lohikäärmettä. Se kyllä löytää meidät." (s. 185) 
Praedor-sarjakuvan (ja roolipelin) maailmaan sijoittuva novelli lohikäärmeen etsintäretkestä. 

Heikki Nevala: Rungot kuin siivekkäät käärmeet 
"Kyyristelin lähemmäs suurta alttarikiveä. Kookkaimmat käärmerungot olivat heti sen takana, suojasivat ruumiillaan heikompiaan ja taimia parven keskellä. Yksi isoista huojahti, näin muhkuraisen pahkan keskelle avautuvan matelijan silmän. Se tuijotti minua ja vauvaa herkeämättä." (s. 200)
Islannin puuttomille aavoille sijoittuva lohikäärmesaaga. 

Jussi Katajala: Lento OA1701
"Tuulen suhinaan sekoittui rääkäisy. Antti katsoi äänen suuntaan. Jokin suuri lähestyi häntä kovaa vauhtia. Antti luuli sitä ensin lentokoneen osaksi, mutta hetken päästä hän tunnisti sen lohikäärmeeksi. Lohikäärme oli taittanut siivet lähelle vartaloaan ja syöksyi kuin saalistava haukka." (s. 210)
Lost + lohikäärmeet. :)

Anni Nupponen: Käärmeenkantajat 
"Mestarin silmät tummuivat. Hetken hän katseli vain tietä. Hän ajatteli kahdeksaa poikaa, joiden kuolemasta oli vastuussa. Eihän hän heitä omin käsin ollut tappanut, mutta hän oli mestari, ja hän antoi käskyt. Epäonnisia, epätieteellisiä ja liian nopeita kokeiluja kaikki, lohikäärmeenmunia, jotka oli heitetty hukkaan veljeskunnan vallanhimon tähden. Nuoria poikia, joista osa kuoli kokeisiin ennen kuin ehti lohikäärmeenmunaa näkemäänkään." (s. 233)
Hieno, mutta hitusen karmaiseva teoria lohikäärmeiden syntyprosessista. :)

Anne Leinonen: Maeruksen koskettamat 
"- Sinun aurasi, se on sininen, mutta kaipaa liekkiä, elinvoimaa, hän sanoi heiveröisellä äänellä. - Niin sen varmaan kuuluukin olla. - Älä ole noin surullinen. Saat kaiken anteeksi. Kyllä me ymmärrämme. Olet joutunut pyristelemään ja taistelemaan, mutta pian kaikki muuttuu. - Levätkää nyt, vastasin. - Kunhan saat levittää siipesi, ymmärrät paremmin, miten maailmankaikkeus toimii." (s. 244)
Huijarihoitaja tuleekin itse huijatuksi mukaan johonkin huikeaan...

Janos Honkonen: Itse ilma syttyi tuleen 
"Johann ei nähnyt liekkejä, hän näki kultasilmäisen, liekkisuomuisen, lähes talon kokoisen lohikäärmeen pään, joka kalusi ja jäyti puista taloa sisältä päin." (s. 260)
Maailmansotien väliseen Saksaan ja myöhemmin Yhdysvaltoihin sijoittuva novelli tiedemiehestä, jota tuli ja lohikäärmeet kiehtovat.

Mistä kirja minulle: kirjastosta 
Goodreads-tähdet: 4 tähteä 
Kirjan tietoja: 
Käärmeenliekit : suomalaisia lohikäärmetarinoita 
Toimittaneet Erkka Leppänen ja Hanna Matilainen
Osuuskumma, 2015
280 sivua

sunnuntai 11. syyskuuta 2016

Toni Morrison: Sinisimmät silmät

Helmet 2016 -lukuhaaste etenee pitkästä aikaa, kun sain luettua Toni Morrisonin upean teoksen Sinisimmät silmät (Tammi 1994). Kirjalla kuittaan haasteen kohdan 38: jossain päin maailmaa kielletty kirja. Kirjailijan 1993 saamasta Nobelin palkinnosta huolimatta 
"Sinisimmät silmät on joutunut jatkuvan sensuurin kohteeksi. The American Books Library Associationin Banned Books -listalla se sijoittui 1990-luvulla 34. sijalle, ja 2000-luvulla 15. sijalle - ja vuonna 2014 jo neljänneksi. Perusteluissa teosta pidettiin hyökkävänä, seksuaalisesti suorasukaisena, väkivaltaisena ja jopa sosialistis-kommunistisen ohjelman osana." (Keltaiset esseet, Tammi 2016, s. 80)

Sinisimpien silmien tapahtumapaikkana on Toni Morrisonin kotikaupunki Ohion Lorain 1940-luvun alussa ja kertojana on pieni musta koulutyttö Claudia. Tarinan keskipisteenä on köyhä Breedloven perhe, jonka tytär Pecola on Claudian koulutoveri. Hyljeksitty ja kiusattu Pecola pitää itseään auttamattoman rumana. Hän ihailee yli kaiken Shirley Templeä ja rukoilee joka ilta, että saisi samanlaiset siniset silmät kuin tällä on; hän uskoo että silloin hänen ankea elämänsä muuttuisi kuin taikaiskusta. 
Niin mahdoton kuin Pecolan toive onkin, se tavallaan toteutuu. Mutta tämä toteutuminen ei voi merkitä hänelle onnea vaan siinä huipentuu suunnaton murhenäytelmä, joka juontaa juurensa hänen omien vanhempiensa kohtaloista ja amerikkalaisen yhteiskunnan rakenteista ja arvostuksista. tätä murhenäytelmää alleviivaa toistuva, stereotyyppinen kuva valkoisen amerikkalaisen malliperheen idyllistä. (kirjan kansiliepeestä)



Tämä oli vaikea kirja lukea ja tästä on vaikea kirjoittaa... mutta yritetään kuitenkin. 

Kirjan tapahtuma-aikaan, 1940-luvulla, maailma (ja varsinkin Amerikka) oli selkeän mustavalkoinen: valkoiset ovat valkoisia ja mustat mustia, ja näin sen tulee olla hamaan maailman tappiin asti. Ei mitään välimuotoja eikä harmaita alueita. Tämä jaottelu oli selvää niin valkoisille kuin mustillekin, samoin kuin valkoisten "paremmuus" tai "ylemmyys", joka tehtiin kaikille selväksi jo aapisesta alkaen. 

Mustien kokema alemmuudentunne on käsinkosketeltava, mutta kaikkien hiljaa hyväksymä asia. Ajan kauneusihanne on tietenkin valkoinen, ja tätä vastaan kirjan kertoja Claudia kapinoi omalla tavallaan. Pecola puolestaan alistuu vallitseviin olosuhteisiin, vaikka rukoileekin hartaasti sinisiä silmiä. 

Pecolan kohtalo on kuitenkin toinen, kuten jo kirjan prologi-osiossa paljastuu:


"Vaikkei tästä puhuta, niin syksyllä 1941 ei ollut kehäkukkia. Me luulimme silloin, että kehäkukat eivät kasvaneet, koska Pecola oli isästään raskaana. Pieni tutkimus ja paljon pienempi surumieli olisivat osoittaneet meille, etteivät meidän siemenemme olleet ainoat, jotka eit itäneet; kenenkään eivät itäneet. [--] Kesti kauan ennen kuin siskoni ja minä myönsimme itsellemme, ettei siemenistämme versoisi vihreän häivääkään. [--] Olimme kylväneet siemenemme oman pikku palstamme mustaan multaan, aivan kuten Pecolan isä oli kylvänyt siemenensä oman palstansa mustaan multaan. Meidän viattomuutemme ja uskomme eivät olleet yhtään hedelmällisempiä kuin hänen himonsa tai epätoivonsa. Nyt on selvää, ettei kaikesta siitä toivosta, pelosta, himosta, rakkaudesta ja surusta ole jäljellä muuta kuin Pecola ja taipumaton maa. Cholly Breedlove on kuollut; samoin meidän viattomuutemme. Siemenet kuihtuivat ja kuolivat; samoin Pecolan vauva.
Muuta sanottavaa ei oikeastaan olekaan - paitsi miksi. Mutta koska miksi on hankalasti käsiteltävä, on tyydyttävä ottamaan selvää kuinka." (s. 9)

Kirjan neljässä vuodenaikojen mukaan nimetyssä osiossa otetaan selvää kuinka Pecolalle kävi niin kuin kävi - ja ehkä vähän myös miksi. Helmet-haasteen lisäksi oma sivuprojektini So American etenee Ohioon.

Mistä kirja minulle: kirjastosta 
Goodreads-tähdet: 3 tähteä 
Kirjan tietoja: 
Toni Morrison: The bluest eye (1970)
Suomentanut Seppo Loponen
Tammi, 1994
208 sivua

lauantai 10. syyskuuta 2016

Ursula Poznanski: Sokeat linnut (Beatrice Kaspary #2)

Päivitä tila: "Kuolema on suuri. Hymyhuulin olemme sen omia." 
Leirintäalueelta Salzburgissa löytyy kaksi ruumista: nainen on kuristettu ja miestä ammuttu päähän. 
Ainoa uhreja yhdistävä tekijä on Facebookin runoryhmä, johon molemmat kuuluivat. Ryhmän jäsenet linkittävät runoja tunnelmallisiin valokuviin ja jakavat niitä muille. Hyvin kaunista ja harmitonta. 
Kunnes kuolee seuraava runouden ystävä. 
Sillon Salzburgin rikospoliisin etsivä Beatrice Kasparyn on aika kirjautua sisään. (takakansiteksti)


Siinä missä Ursula Poznanskin dekkarisarjan ensimmäinen osa Vii5i kertoi hyvinkin paljon geokätköilystä, toinen osa Sokeat linnut (Atena 2014) käsittelee Facebookia ja sen ryhmiä. Nykypäivän ilmiöistä siis puhutaan ja ollaan ajan hermolla. Uteliaisuutta kutkuttelee jo kovasti, mihin mahdetaan sarjan kolmannessa osassa pureutua... 

Sokeat linnut ei mielestäni yltänyt aivan samalle tasolle kuin aloitusosa Vii5i, mutta tykkäsin kuitenkin. Päähenkilö Beatrice Kasparyyn päästään tutustumaan hitusen paremmin, kun hän tasapainoilee työelämän ja kotielämän välillä. Lastenhoito tuo omat haasteensa, eikä ex-mies ainakaan helpota asiaa, vaikka molemmat yrittävät lastensa parhaaksi toimiakin. Rikoksen selvittämiseksi Beatrice luo valeprofiilin Facebookiin, ja sen ylläpito ja runoryhmään soluttautuminenkin on hoidettava niin ettei varsinainen työ häiriinny. Ja kaiken tämän keskellä Beatrice huomaa ehtivänsä vielä miettiä, miten työkaveri Florinilla mahtaakaan oikein mennä parisuhteessaan... 

Mistä kirja minulle: kirjastosta 
Goodreads-tähdet: 3 tähteä 
Kirjan tietoja: 
Ursula Poznanski: Blinde Vögel (2013)
Suomentanut Anne Mäkelä
Atena, 2014 
425 sivua