Tuomas ja Anni ovat muuttaneet kotikylästään pääkaupunkiin paetakseen korpimaita ja Kurmo-noidan mahtia. Anni työskentelee leipomossa, ja Tuomaalla on huolta hevosestaan, joka yllättäen katoaa. Nuoret asuvat puutalokorttelissa, jonka pihalla kasvaa ikivanha lehmus. Puu on portti toiseen todellisuuteen, ja sitä kautta tulevat pelottavat ja oudot olennot alkavat vaikuttaa myös heidän elämässään.
Merenluodolla asuu Tuomaan ja Annin vanha ystävä, merkillinen vesi-ihminen Räpylä, joka on haltiahaukensa opastamana lähtenyt etsimään merta. Räpylä uskoo tavanneensa merenneidon, unelmiensa kohteen. (takakansiteksti)
Tässä kirjassa Tuomas ja Anni ovat jo kasvaneet lähelle aikuisikää, ja heidän aiemmin mutkaton ystävyytensä saa hitusen uusia sävyjä. Anni käy kävelyllä itseään vanhemman Fransin kanssa, eikä Tuomas oikein tiedä, mitä ajatella. Mutta kohta Tuomaskin iskee silmänsä torilla tapaamaansa luutatyttö Sinikkaan.
Pihan lehmus vetää Tuomasta oudosti puoleensa. Kiivettyään puuhun hän näkee siellä mustan kummajaisen:
Lehmuksen oksiston keskellä liikahti pimeyttäkin mustempi varjo. Kummajainen istui puun haarassa. Kellertävä silmä välähti. Olento ojensi jalkansa, joka venyi ja oheni venyessään kuin kumi. Se ulottui oksalta maahan saakka. Tuomas käänsi päänsä pois. Hän muisti Huldan sanat ja toisti niitä mielessään. Kummajainen ei ole vaarallinen. Se ei ole todellinen, se on pelkkä harhakuva, kaikki eivät edes näe sitä, hän yritti vakuuttaa itselleen. [--]Kummajainen lipui häntä kohti, mutta väistyi sivuun. Mudan ja lahopuun tuoksu leijui ohitse, kun se venyneine raajoineen koikkelehti pihan poikki ja ulos portista. Tuomas näki sen tallustavan selvänäkijä Huldan asunnon ikkunan alitse, jossa nytkin paloi ainainen kynttilä. Olio oli venynyt niin pitkäksi, että pää oli talon räystään tasalla. Sen leveä häntä laahasi märkää katua. Tuomas oli kylmissään ja nälissään ja hänen olisi pitänyt mennä kotiin. Niin hän oli aikonutkin, mutta jokin voima pakotti hänet seuraamaan kummajaista, uteliaisuus ehkä, hän ei itsekään tiennyt. Hänen täytyi saada selville, minne ontosta lehmuksesta tullut outo vieras oli menossa. Kummajainen tallusti himmeästi valaistua katua pitkin. Se oli uhkaava ilmestys, mutta vastaantulijat eivät kiinnittäneet siihen huomiota. Ehkä he eivät nähneet sitä? [--]Totta se on, vain minä näen kummajaisen, Tuomas päätteli ja kylmät väristykset puistattivat häntä. Ehkä se on olemassa vain minua varten. (s. 103-104)
Miksi Tuomas näkee lehmuksessa pelottavan kummajaisen, kun taas Anni on nähnyt kauniin sateenkaarilinnun? Muut ihmiset taas eivät ole nähneet mitään. Kaupungissa kukaan ei tunnu uskovan mihinkään yliluonnolliselta vaikuttavaan, vaan pikemminkin semmoisille asioille naureskellaan, samoin ihmisille jotka niihin uskovat. Muutenkin kaupunkilaisilla tuntuu olevan täysin erilaisia tapoja ja sääntöjä. Aluksi ne tuntuvat Annista ja Tuomaasta vaikeilta, mutta vähitellen he tottuvat ja sopeutuvat ja alkavat jopa viihtyä kaupungissa.
Mutta jääkö tarina vieläkin kesken? En ole ihan varma. Kirjailja on jälleen osannut kirjoittaa lopun sopivasti avoimeksi, jolloin jatkolle on aina jonkinlainen mahdollisuus. Toisaalta... voisi ehkä olla hyväkin lopettaa tähän.
Tästä kirjasta saan pisteen Kirjaherbario-haasteeseen: lehmukset (Tilia) on kasvisuku.
Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 3 tähteä
Kirjan tietoja:
Ritva Toivola: Lumottu lehmus
Books on Demand, 2015
199 sivua
Taas uusi kirjailija minulle, Ritva Toivola.. toisaalta, en ole vähään aikaan lukenut nuorten kirjallisuutta.
VastaaPoistaNakkasin sua haasteella mun blogissa, saa osallistua tai olla osallistumatta :) Käy ainakin kurkkaamassa mistä on kyse.
http://lukucorneri.blogspot.fi/2016/08/liebster-award-vastasin-haasteeseen-ja.html
Kiitos haasteesta, huikeita kysymyksiä! :)
Poista