keskiviikko 31. elokuuta 2016

Netta Walldén: Kissa nimeltä Kent

Tyttö, salapoliisi ja kadonnut kissa
Tästä asetelmasta käynnistyy kiehtova matka halki kahden eriskummallisen kaupungin. Sirppihäntäinen Kent kulkee askeleen edellä ja jättää jälkeensä johtolankoja: kissankarvan, kermakupin, hännänjäljen pölyssä. 
Voisi miltei kuvitella, että kissa haluaakin tulla seuratuksi... 
Johtolangat kuljettavat tytön ja salapoliisin Rottakaupungin hylätyksi luullun kirkontornin kautta taiteilijakukkulalle ja lopulta Korkeakaupungin sanomalehtitoimitukseen. Siellä painokoneet takovat täyttä höyryä kaikkien aikojen uutisotsikkoa. 
Mutta missä on Kent, vai löytyykö kaupungin kasvojen takaa lopulta jotain aivan muuta? (takakansiteksti) 


Juu ei. Ei ollut minun kirjani. Joku tässä tökki ja pahasti. Tyttö karkaa kotoa paljain jaloin etsimään kissaa, ja viikon päästä paljastuu ettei kissa edes ole tytön oma. Karkureissullaan tyttö törmää salapoliisiin, joka auttaa kissan etsimisessä. Kovin hyvä salapoliisi ei kyllä työssään ole... 

Jos ei tämä kirja olisi ollut niin lyhyt, olisin kyllä jättänyt sen lukemisen kesken. Nyt se meni ihan lyhyytensä ansiosta. Goodreadsissa annoin kirjalle kaksi tähteä ihan sen pienen mustan sirppihäntäisen kissan ansiosta. <3

Ja koskapa kissa sentään aika tärkeää osaa kirjassa esitti, pääsen avaamaan tällä kirjalla Katvealueen Anun emännöimän Kirjavat kissat -lukuhaasteen


Mistä kirja minulle:  kirjastosta 
Goodreads-tähdet: 2 tähteä 
Kirjan tietoja: 
Netta Walldén: Kissa nimeltä Kent 
Kustannus-Mäkelä, 2016 
98 sivua

tiistai 30. elokuuta 2016

Rainbow Rowell: Eleanor & Park

Vuosi 1986. Eleanor ja Park tietävät, että ensirakkaus on harvoin ikuista. Silti he heittäytyvät sen vietäviksi. 
Tätä oli teinirakkaus ennen tekstiviestejä, Facebookia, Twitteriä, Instagramia ja Snapchatia. 
Park luovii läpi lukuvuosien pitäen matalaa profiilia, kuunnellen Smithsiä ja vältellen ikätovereitaan. Sitten kouluun tulee uusi tyttö, Eleanor. Isokokoisesta, punatukkaisesta ja omituisesti pukeutuvasta tytöstä tulee välittömästi kiusaajien silmätikku. Kun Park huomaa Eleanorin lukevan salaa sarjakuvia, alkaa ystävyys. Hitaasti siitä kehittyy jotakin enemmän. Eleanor ja Park kertovat varovaisesti etenevän rakkaustarinansa vuorotellen, hersyvän dialogin kautta. 
Eleanor & Park kertoo siitä, millaista on, kun perhe on rikkinäinen ja väkivallan uhka jatkuva. Se kertoo, millaista on, kun vanhat ystävät muuttuvat teini-iässä pahimmiksi vihamiehiksi. Se kertoo, millaista on, kun kaiken synkkyyden keskellä joku yhtäkkiä välittää ja haluaa pitää kädestä kiinni. 
Eleanor & Park sai ilmestymisvuotenaan 2013 lukuisia nuortenkirjallisuuspalkintoja, ja sen käännösoikeudet on myyty neljäänkymmeneen maahan. (takakansiteksti) 


Rainbow Rowell on jälleen minulle ihan uusi kirjailijatuttavuus. Eleanor & Park (Viisas elämä / Basam Books 2016) on ensimmäinen hänen teoksistaan suomennettu. Toivottavasti muitakin teoksia saadaan suomeksi tämän jälkeen! 

Vuonna 1986 en ollut itse vielä teini-ikäinen vaan pahainen yhdeksänvuotias. Romaanissa kuvattu aikakausi oli silti hyvin tutun tuntuinen, vaikkakin tapahtumapaikka eroaa varsin paljon omista lapsuusmaisemistani. Silloin todellakin elettiin aikaa ennen sosiaalista mediaa ja edes kännyköitä. Kavereille soitettiin lankapuhelimella, eikä voitu olla varmoja siitä kuka siellä vastaa puhelimeen. Tämä on muuten asia, jota oman teini-ikäisenkin on vaikea ymmärtää... :D 

Vaan olipa aikakausi ja ympäristö mikä tahansa, yksi asia on varmaa. Se on tietenkin ihastuminen ja rakastuminen. Ja siitä nimenomaan on tässä kirjassa kyse. On poika ja tyttö, ja ensin ei voida muka sietää, ja sitten siedetäänkin, ja tutustutaan, ja ollaan melkein kavereita, ja ihan oikeesti kavereita, ja sitten jo vähän pussataankin, ja kaikkee. Ihanaa. :) 

Eleanorille ja Parkille asiat vaan eivät ole kovinkaan yksinkertaisia. Eleanorin perhe on kaikkea muuta kuin tukeva ja kannustava, Parkin äiti taas osallistuu heidän elämäänsä välillä vähän liikaakin. Ja Eleanoria kiusataan. Kun se pahin kiusaaja lopulta selviää, alkaa näyttää siltä että Eleanorin ja Parkin yhteinen aika on lopussa...

Mistä kirja minulle: kirjastosta 
Goodreads-tähdet: 4 tähteä 
Kirjan tietoja:
Rainbow Rowell: Eleanor & Park (2013)
Suomentanut Terhi Kuusisto 
Viisas elämä / Basam Books, 2016
384 sivua 

maanantai 29. elokuuta 2016

Minna Rytisalo: Lempi

Jos pitäisi nimetä jokin tämän vuoden vahva esikoisteos, se olisi ehdottomasti juuri lukemani Minna Rytisalon Lempi (Gummerus 2016). Kirja piti tiiviisti otteessaan, ja vaikka suurin piirtein tiesinkin mistä on kyse, kirja osasi yllättää juuri sopivasti. 

Kuka on Lempi?
Mitä on lempi?
Lapin sota pyöräyttää ihmisten elämät kuin ruletissa. Viljami joutuu jättämään vastavihityn vaimonsa piikatytön kanssa kaksin kotiin ja lähtemään rintamalle. Kaikkien kolmen on tartuttava tilaisuuteen ja elettävä hetkessä tehtyjen päätösten kanssa. Rakkaus kannattelee, tuhoaa ja muuttuu syyllisyydeksi. 
Lempi on kolmen henkilön todistus Lapin sodan aikaisesta perhetragediasta. Varmaotteinen esikoisromaani kutoo Viljamin, Ellin ja Siskon kertomukset taidokkaasti yhteen ja osoittaa, miten emme koskaan näe toisiamme kokonaisina - meidän tarinamme sivuhenkilöt ovat pääosassa omassa elämässään. 
Minna Rytisalon herkkyydessään väkevässä romaanissa on voimakas jännite ensimmäiseltä sivulta viimeiselle. Lempi on ilmaisuvoimainen tarina rakkauden haavoittamista ihmisistä ja siitä, miten sattumanvaraista elämä on. (takakansiteksti)


Lempi on tämän kirjan päähenkilö, ihan ehdottomasti. Hän ei kertaakaan saa omaa ääntään kuuluviin, vaan tarinaa vievät eteenpäin hänen miehensä Viljami, piikansa Elli ja sisarensa Sisko. Kaikki kertaavat muistojaan ja kertovat tarinaa Lempille, tätä puhutellen. Jokainen tuo esille oman näkökulmansa ja tietämyksensä tapahtumista, ja näin Lempistä piirtyy lukijalle selkeä kuva. Tai oikeastaan kolme hyvin erilaista kuvaa, ja samalla kolme hyvin erilaista tulkintaa siitä, mitä tapahtui. 

Pidin tästä kirjasta erittäin paljon! Kirjailija jätti sopivasti aukkoja eri kertojien tarinoihin, jotta lukijan omalle mielikuvitukselle ja tulkinnallekin jää tilaa. Samalla kuitenkin pienillä vihjeillä ja sanoilla tehdään varsin selväksi, miten tarinaa tulisi tulkita. Ja kieli! Todella hienoa luettavaa.

Sulan osaksi vaivaiskoivun jäykkää lehteä, saraheinän heiluvaa liikettä, järvenselän sinisyyttä minä olen ja tähän jään. On koko ajan hyvä ilma, ei sadakaan, ja heinät on varmaan saatu tehtyä. Sekin muisto sinun kanssasi, Lempi, tulevien kesien etukäteen kadotetut hetket. 
Haravoida, seivästää, pujottaa sopivat hangolliset seivästä myöten, tikut koloon antamaan ilmaa sitten poutien toive. Olisimme taas koonneet heinät latoon ja enemmän, sinä olisit kiivennyt korkealle kasan päälle, polkenut korsia, heitellyt suolaa sekaan, ja jos säärissäsi olisi ollut haavoja, minä olisin tehnyt sen työn. Heinäladon tuoksussa olisi voinut nukahtaa, vaikka hikisellä iholla kutinaa ja tarttuneet vihneet, olisiko sellaiseen ollut ikinä aikaa, ainakin syödä eväsrieskat oviaukon pieleen nojaten, maistaa ojassa viileänä säilynyttä kotikaljaa, illalla kotona saunassa huomata, miten paidan alla iho on valkoinen, käsivarressa viivasuora raja. (s. 59-60)

Vaikka kirja kertoo sodan hajottamasta perheestä, se on kaikkea muuta kuin sotaromaani. Siskon kertomuksen myötä saadaan aavistus myöhemmistäkin ajoista, lähes tästä päivästä. Siitä, miten sodanaikaiset tapahtumat vielä, aina vain vaikuttavat.

Mistä kirja minulle: kirjastosta 
Goodreads-tähdet: 5 tähteä 
Kirjan tietoja: 
Minna Rytisalo: Lempi 
Gummerus, 2016 
230 sivua

sunnuntai 28. elokuuta 2016

Tuija Lehtinen: Ensimmäinen, toinen ja kolmas kerta

Tuija Lehtinen on ollut yksi ehdottomia lempikirjailijoitani jo pitkän aikaa, ja hänen kirjansa ovat niitä varmoja omaan hyllyyn hankittavia. Lehtinen on varsin tuottelias kirjailija, ja ehkäpä juuri siitä syystä kirjojen taso on ollut harmillisen vaihteleva. Tämän syksyn uutuus, aikuisille kirjoitettu Ensimmäinen, toinen ja kolmas kerta (Otava 2016) on mielestäni taas sieltä paremmasta päästä. :) 

Kuulin biljardipallojen kolahduksen. Mies, joka pelasi, salpasi hengitykseni. Hän oli hurmaava, komea, äskeisten kuvitelmieni tulinen hidalgo. Kuka hitto hän oli - ja oliko hän vapaa? 
Helmi on töissä isäpuolensa omistamassa Huutokauppakamari Salomonissa sekä samaan firmaan kuuluvassa Divarin Helmi -antiikkiliikkeessä. Ala kiinnostaa, mutta Helmi ei ole varma, haluaako hän seurustella vanhojen esineiden kanssa kokopäiväisesti. 
Kun Helmille tarjotaan huonetta kimppakämpästä kaupungin keskustassa, Helmi päättää ottaa etäisyyttä tuttuihin kuvioihin. Uusia käänteitä onkin luvassa, kun pitkänhuiskea Tuomas kutsuu Helmin veneretkelle ja kimppakämpän olohuoneeseen ilmestyy salaperäinen biljardinpelaaja. Mutta kuten Helmi on antiikin puolelta oppinut: kaikki ei ole kultaa mikä kiiltää. (takakansiteksti) 



Huutokaupat, kuten myös retrotyyli yleensä, ovat nykyään varsin suosittuja. Tuija Lehtinen osoittaa olevansa ajan hermolla tässäkin tapauksessa, kun tuoreimman romaanin tapahtumat sijoittuvat osittain huutokauppakamarille. Kirjan parasta antia ovat kuitenkin ihmissuhdekuvioiden kuvaukset. Lehtinen on mielestäni aina osannut hienosti rakentaa hahmonsa, varsinkin naispäähenkilöt. Jostain syystä mieshenkilöt jäävät kuitenkin silloin tällöin harmillisen latteiksi ja yksipuolisiksi (kenties tarkoituksella?), ja niin on muutamien tämänkin kirjan miekkosten laita. Helmissä sen sijaan riittää potkua ja munaa vaikka muille jakaa. 

Toinen juttu, mistä Lehtisen kirjoissa olen aina tykännyt tosi paljon, on hahmojen "kierrättäminen". Erittäin usein vanhemmista kirjoista tutut hahmot loikkaavat mukaan sivuhahmoina, ja niin käy tälläkin kertaa. Lehtisen nuortenkirjoista itselleni rakkaimpia ovat Mirkasta ja tämän siskosta Masasta kertovat kirjat, ja tämän kirjan sivuilta löysin heidät molemmat. Tulipa hyvä mieli! :) Hauskaa huomata, että vanhat tutut hahmot "jatkavat elämäänsä" kirjailijankin mielessä. 

Tämän kirjan myötä Kirjaherbarioni kasvaa jälleen yhdellä kasvi(suvu)lla. Tuijat (Thuja) on sypressikasvien heimoon kuuluva havupuusuku.

Mistä kirja minulle: oma ostos 
Goodreads-tähdet: 4 tähteä 
Kirjan tietoja: 
Tuija Lehtinen: Ensimmäinen, toinen ja kolmas kerta 
Otava, 2016 
304 sivua

lauantai 27. elokuuta 2016

Dolores Redondo: Luualttari (Baskimaan murhat #2)

Vuorossa on toinen osa Dolores Redondon Baskimaan murhat -sarjasta, Luualttari (Gummerus 2016). Ensimmäisen osan luin Vappulukuhaasteen aikana.

Rikosylikonstaapeli Amaia Salazar tutkii Navarrassa naisiin kohdistuneita henkirikoksia, joihin liittyy kummallisia piirteitä. Naisten omien puolisoiden syyllisyys vaikuttaa päivänselvältä, mutta baskimytologiaan ja paikalliseen noitakulttiin kytkeytyvät makaaberit rituaalit viittaavat kuitenkin siihen, että murhien sarjaa orkestroisi pirullinen mielipuoli. Kaiken lisäksi syytettyinä olleet miehet haluavat mystisissä itsemurhaviesteissään kiinnittää nimenomaan Amaian huomion. 
On selvää, että Amaia ei ole vielä saanut selville koko totuutta Baztanin laaksosta ja sen hämärästä, synkästä menneisyydestä. Rikostutkintaa mutkistaa myös se, että hän on hiljattain synnyttänyt hartaasti toivotun esikoislapsensa. Henkirikosyksikön päällikön ja tuoreen äidin roolien välillä tasapainoilu ei ole helppoa, kun kuolema vaanii nurkan takana, työpaineet kasvavat ja oma traumaattinen äitisuhde nousee pintaan. Sinnikäs rikosylikonstaapeli aikoo kuitenkin saada tutkinnan päätökseen, hinnalla millä hyvänsä. (takakannesta) 


Sarjan ensimmäinen osa oli jotenkin huippu ja nopeasti luettava, lieneekö ollut sitten uutuudenviehätystä. Tämän toisen osan kanssa nimittäin takkusin paljon pitemmän aikaa. Mitään varsinaista vikaa tässä ei mielestäni ollut, jotenkin vaan en meinannut saada aikaiseksi luettua kirjaa eteenpäin. Kirjan puolivälin jälkeen tosin tapahtumat alkoivat tiivistymään ja jännitys kasvamaan niin, että mielenkiinto säilyi paremmin. Ja ehdottomasti trilogian kolmas osakin on luettava! 

Jos sarjan ensimmäisessä osassa jo valotettiin päähenkilö Amaian taustoja jonkin verran, tässä kirjassa mennään syvemmälle. Amaia saa selville lisää asioita lapsuudestaan tutkimiensa rikostapausten myötä. Vaikuttaa siltä, että seudulla tapahtuneet kauheudet todellakin liittyvät Amaiaan ja hänen sukuunsa. Ja arvata saattaa, että seuraavassa osassa sekä mennään entistä syvemmälle että saadaan asioille selityksiä. 

Luualttarin myötä Amaiasta alkaa löytyä hitusen epämiellyttäviäkin piirteitä, jotka tosin selittyvät hyvin paljon hänen traagisen taustansa kautta. Paljon enemmän kuitenkin häiritsi se, että välillä päähenkilöstä puhutaan Amaiana, välillä Salazarina, välillä rikosylikonstaapelina. Ja ihan saman sivun kuluessa vielä. 

Mistä kirja minulle: kirjastosta 
Goodreads-tähdet: 4 tähteä 
Kirjan tietoja: 
Dolores Redondo: Legado en los huesos
Suomentanut Sari Selander
Gummerus, 2016
610 sivua

perjantai 26. elokuuta 2016

Pimeää pimeämpi - Kummalinnun munia 2


Pimeää pimeämpi – Kummalinnun munia 2 kokoaa yhteen raapaleet, jotka Osuuskumma on julkaissut e-kirjoina vuoden 2015 aikana. Antologiassa on sata sadan sanan tarinaa ja bonuksena kaksitoista jouluaiheista raapaletta. Tekstien mukana lukija pääsee kurkistamaan vieraisiin maailmoihin ja outoihin, pimeää pimeämpiin tilanteisiin.
Teoksen ovat toimittaneet Christine Thorel ja Kari Välimäki.
Kirjoittajat: Maria Carole, Maija Haavisto, Magdalena Hai, Janos Honkonen, Jussi Katajala, Anu Korpinen, Taru Kumara-Moisio, Mixu Lauronen, Erkka Leppänen, Olli Lönnberg, J.S. Meresmaa, Hanna Morre, Anni Nupponen, Tarja Sipiläinen, Shimo Suntila, Christine Thorel ja Kari Välimäki. (kustantajan esittelyteksti)

Raapaleet tuntuvat aina vaan kiinnostavammalta kirjallisen ilmaisun muodolta! Miten ihmeessä sataan sanaan voi saada mahtumaan niin suuria tarinoita? Ihailtava taito kyllä. Ihan ensimmäisen munakokoelman tasolle tämä antologia ei kuitenkaan mielestäni yllä, vaikka oudot ja ihan pimeät tilanteet kiehtovatkin kovasti. Tykkäsin myös jouluisista bonusraapaleista. :)

Suosikkiraapaleeni (satunnaisessa järjestyksessä) ovat: 
Kauhu Pimeässä (Magdalena Hai), Pallomeren kutsu (Mixu Lauronen), Ihme myrsky (J.S. Meresmaa), Hyvänlaatuista (Maija Haavisto), Tahdon salaattia (Kari Välimäki), Sairas päivä (Magdalena Hai) ja vielä Joulupipari (Kari Välimäki). 

Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 4 tähteä 
Kirjan tietoja: 
Pimeää pimeämpi - Kummalinnun munia 2 
Osuuskumma, 2015
143 sivua

keskiviikko 24. elokuuta 2016

Tiina Lifländer: Kolme syytä elää

Kaksi vahvaa naista - ja mies heidän välissään.
Kerttua ja Helmiä yhdisti nuoruudessa yksi asia: Helmin mies Lauri. Kun naiset vuosikymmenten jälkeen tapaavat sattumalta uudelleen, he huomaavat olevansa edelleen sidoksissa toisiinsa. 
Vaietut muistot 1950-luvulta ovat kuin kauan sitten katsottu elokuva: etäisesti tuttu, mutta aivan kuin jollekulle toiselle tapahtunut. Voiko antaa anteeksi, jos anteeksi ei ole pyydetty? Kuka jää yksin? Missä kulkevat itsekkyyden rajat? Mikään ei ole mustavalkoista, vaan enimmäkseen kyyhkynharmaata, niin kuin Helmin rakas auto, vanha pyöreäposkinen Volvo. 
Löytääkseen paikkansa uudelleen Helmin ja Kertun on palattava kaukaisiin valintojen hetkiin: keväiselle pellolle ja siihen päivään, kun lipastolla odotti kirje. 
Myötätuntoinen ja kaunis romaani näyttää, ettei koskaan ole liian myöhäistä löytää kolmea syytä elää. (takakannesta) 



Tiina Lifländerin esikoisromaani Kolme syytä elää (Atena 2016) kertoo kauniisti tarinan pariskunnasta ja naisesta, joka tulee väliin ja sitten lähtee. Kun Kerttu muuttaa Veikkonsa kanssa Ruotsiin, Lauri jää Helmin luo autuaan tietämättömänä siitä, että Helmi tietää kaiken hänen ja Kertun suhteesta. 

Lähes puoli vuosisataa myöhemmin Veikko on kuollut ja Kerttu palaa takaisin, törmätäkseen Helmiin kahvilassa. Naiset tuntevan kuuluvansa jollakin tavalla yhteen, vaikka oikeasta syystä ei kumpikaan puhu. Helmi ja Kerttu ystävystyvät ja lopulta, Laurinkin kuoltua, muuttavat saman katon alle. Kahden mummelin elämään vaikuttavat tahtomattaan myös alakerran Tomi ja hänen tyttärensä Kiia, samoin Laurin veljentytär Noora. 

Kun kissa väistämättä nostetaan pöydälle, mitkä ovat seuraukset? 

Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 4 tähteä 
Kirjan tietoja: 
Tiina Lifländer: Kolme syytä elää 
Atena, 2016 
344 sivua

tiistai 23. elokuuta 2016

Liebster Award

Rossin lukucornerista löytyi yks kaks yllättäen tämmöinen tunnustus, kiitokset siitä Markolle! :) 


Tässä aluksi palkintohaasteen säännöt: 
  • Kiitä palkinnon antajaa ja linkkaa hänen bloginsa postaukseesi.
  • Laita palkinto (yllä oleva kuva) esille blogiisi.
  • Vastaa palkinnon antajan esittämään 11 kysymykseen.
  • Nimeä 5-11 blogia, jotka mielestäsi ansaitsevat palkinnon ja joilla on alle 200 lukijaa.
  • Laadi 11 kysymystä, joihin palkitsemasi bloggaajat puolestaan vastaavat.
  • Lisää palkinnon säännöt postaukseen.
  • Ilmoita palkitsemillesi bloggaajille palkinnosta ja linkkaa oma postauksesi heille, jotta he tietävät mistä on kyse.

Ja sitten vastaukset Markon kysymyksiin. Mahtavia kysymyksiä, kiitoksia todella paljon, näitä sai tosissaan miettiä! :D

1. Mihin kirjan hahmoon syntyi viimeeksi vahva tunneside?
- Viimeisimpiä varmaan ovat Kapinallisen Demelza ja Jääkaksosten jäljelle jäänyt tytär. 

2. Kuunteletko musiikkia lukiessa, jos, niin mitä?
- Useimmiten en kuuntele, enkä ainakaan omasta valinnastani. Mutta jos perheenjäsenet kuuntelevat, ei se minua häiritse. Eli saatan kyllä kuunnella lähes mitä vaan. :)

3. Oletko tutustunut ulkomaisiin kirjavlogeihin YouTubessa? Mihin?
- Nämä ovat minulle täysin tuntematonta aluetta. Ehkä joskus pitäisi...

4. Valitse yksi kirja minkä olisit itse halunnut kirjoittaa?
- Harry Potterit. Haluaisin kirjoittaa nuorille jotain sellaista, jonka kaikki haluavat lukea. :)

5. Onko sinulla salaa "huonoja" tapoja? Esim. kaivat nenää julkisesti tai pieraiset ja syytät siitä toista? Kerro yksi?
- Jos kerron niin eihän ne enää ole salaisia... :D No ihan oikeasti... kiroilu on varmaan mun huonoin tapani. Yritän välttää vaan eihän se aina onnistu. Ja toinen on rattiraivo. Häpeän. ;)

6. Olet yksin Alaskan erämaassa, sinua paleltaa ja löydät aution hirsimökin. Sisälle päästyä huomaat, että siellä on kaikki sinun omistamasi kirjat hyllyillä. Sinun pitää sytyttää takka, eikä saatavilla ole muuta sytykettä kuin kirjasi. Minkä valitset? 
- Hm. Varmaan aloitan ruotsinkielisistä Tolkienin kirjoista, koska en varmaan oikeasti koskaan tule lukemaan niitä. Suomeksikaan en ole lukenut kuin Tarun sormusten herrasta... Ja sitten kun saan lopultakin luettua Danten Jumalaisen näytelmän loppuun, jatketaan siitä. Siitä riittää sytykkeitä pitemmäksikin aikaa.

7. Pidätkö yleisesti paljon lukevia ihmisiä keskivertoa fiksumpina?
- Niin paljon kuin vihaankin yleistämistä, niin kyllä. Pakko vastata kyllä. 

8. Valitse: Kalevala vs Tuntematon Sotilas
- Tuntematon sotilas.

9. Jos mielikuvitusystäväsi möläyttää yksi päivä, että sinun lukumakusi on aivan hirveä, niin vaihdatko mielikuvitusystävää vai alatko lukemaan jotain muuta?
- Taitaisi olla mielikuvitusystävän aika lähteä muille maille. Luen omasta mielestäni niin monipuolisesti kaikenlaista, että luulisi kelpaavan kummajaisillekin. :P

10. Minkä kirjan antaisit eduskunnalle luettavaksi?
- Tätä kysymystä mietin varmasti kaikista pisimpään. Ehdottomasti Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -teoksen, se pitäisi joka ikisen lukea ja varsinkin asioista päättävien. Siitä on helppo ottaa opikseen...

11. Itsellesi tärkeä lause lukemastasi kirjasta?
- "Ainoastaan sydämellään näkee hyvin. Tärkeimpiä asioita ei näe silmillä." Ja tämähän on siis Pikku Prinssistä. <3

Tunnustus ja haaste lähtee seuraaville blogeille: 
Katvealue
Ja tässä vielä kysymykset: 
1. Mikä on mottosi / elämänohjeesi?
2. Mitkä ovat oman kirjahyllysi TOP5-kirjat?
3. Mikä sarjakuvahahmo kuvaa sinua parhaiten?
4. Jos saisit aikakoneen käyttöösi, mihin haluaisit matkustaa? 
5. Lapsuuden lempisatusi?
6. Paras paikka lukemiseen?
7. Jos et harrastaisi lukemista, mitä tekisit kaikella sillä ajalla, jonka nykyään käytät lukemiseen?
8. Todennäköisin syysi jättää kirja kesken?
9. Miten lapset ja nuoret saataisiin lukemaan enemmän?
10. Varhaisin kirjoihin tai kirjastoon liittyvä muistosi? 
11. Jos sinun elämästäsi kirjoitettaisiin kirja, mikä sen nimeksi tulisi?

maanantai 22. elokuuta 2016

S.K. Tremayne: Jääkaksoset

Luinpa niin vetävän trillerin että huh. S.K. Tremaynen hyytävän jännittävä Jääkaksoset (Otava 2016) kertoo traagisen tarinan Moorcroftin perheestä.

On kulunut vuosi siitä, kun toinen perheen identtisistä kaksostytöistä menehtyi onnettomuudessa. Perhe muuttaa syrjäiselle majakkasaarelle Skotlantiin toiveenaan jättää hirvittävä tragedia taakseen.  
Heidän elämänsä pirstoutuu uudelleen, kun eloonjäänyt Kirstie-tytär alkaa väittää olevansa Lydia, tytär, jonka vanhemmat luulivat kuolleen. 
Hyisellä, eristyksillä olevalla saarella menneisyys alkaa piinata perheen äitiä: mitä oikein tapahtui sinä kohtalokkaana päivänä, kun toinen kaksosista kuoli? (takakannesta) 


Tarinaa kertoo eteenpäin enimmäkseen perheen äiti, Sarah. Välillä näkökulma muuttuu, ja saadaan tietää jotain isän, Anguksen, näkökulmasta. Nämä kaksi näkökulmaa eroavat toisistaan melkoisesti, ja lähes loppuun asti pysyin epätietoisena siitä, kumman versio tapahtumista on oikea. 

Perheen pakkaa sekoittavat toisen tyttären kuoleman lisäksi monet eri asiat; esimerkiksi muutto Skotlantiin, uskottomuus, alkoholismi ja toisten lasten julmuus. Kuka puhuu totta ja kuka ei? Ja sitten kuvioihin tulee vielä mukaan jotain yliluonnolliselta vaikuttavaa.  Kaikki nämä seikat pitivät otteessaan todella tehokkaasti: aloitin kirjan eilen illalla ja lopetin sen tänä aamuna ennen töihin lähtöä. Ja kyllä, ehdin nukkumaankin välillä, juuri ja juuri. :) 

Ehdottomasti tämän vuoden parhaita jännäreitä. Nappaan kirjan mukaan Lukuiloa 2016 -listalle! 

Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 5 tähteä 
Kirjan tietoja: 
S.K.Tremayne: The ice twins
Suomentanut Oona Nyström 
Otava, 2016 
349 sivua

torstai 18. elokuuta 2016

Ritva Toivola: Lumottu lehmus

Ritva Toivola kirjoitti vuonna 2009 nuorille tarkoitetun historiallisen fantasiaseikkailun Tuomas Karhumieli (Tammi). Se voitti lasten LukuVarkaus-palkinnon vuonna 2010. Jatko-osa Anni Unennäkijä ilmestyi vuonna 2011 niinikään Tammen kustantamana. Tarina jäi sittenkin kesken, mutta jatkoa ei kuulunut... kunnes viime vuonna (2015) sarjan kolmas osa Lumottu lehmus ilmestyikin Books on Demand -kustantamolta. Miksi ihmeessä Tammi ei enää julkaissut sarjaa? 


Tuomas ja Anni ovat muuttaneet kotikylästään pääkaupunkiin paetakseen korpimaita ja Kurmo-noidan mahtia. Anni työskentelee leipomossa, ja Tuomaalla on huolta hevosestaan, joka yllättäen katoaa. Nuoret asuvat puutalokorttelissa, jonka pihalla kasvaa ikivanha lehmus. Puu on portti toiseen todellisuuteen, ja sitä kautta tulevat pelottavat ja oudot olennot alkavat vaikuttaa myös heidän elämässään. 
Merenluodolla asuu Tuomaan ja Annin vanha ystävä, merkillinen vesi-ihminen Räpylä, joka on haltiahaukensa opastamana lähtenyt etsimään merta. Räpylä uskoo tavanneensa merenneidon, unelmiensa kohteen. (takakansiteksti) 

Tässä kirjassa Tuomas ja Anni ovat jo kasvaneet lähelle aikuisikää, ja heidän aiemmin mutkaton ystävyytensä saa hitusen uusia sävyjä. Anni käy kävelyllä itseään vanhemman Fransin kanssa, eikä Tuomas oikein tiedä, mitä ajatella. Mutta kohta Tuomaskin iskee silmänsä torilla tapaamaansa luutatyttö Sinikkaan. 

Pihan lehmus vetää Tuomasta oudosti puoleensa. Kiivettyään puuhun hän näkee siellä mustan kummajaisen:

Lehmuksen oksiston keskellä liikahti pimeyttäkin mustempi varjo. Kummajainen istui puun haarassa. Kellertävä silmä välähti. Olento ojensi jalkansa, joka venyi ja oheni venyessään kuin kumi. Se ulottui oksalta maahan saakka. Tuomas käänsi päänsä pois. Hän muisti Huldan sanat ja toisti niitä mielessään. Kummajainen ei ole vaarallinen. Se ei ole todellinen, se on pelkkä harhakuva, kaikki eivät edes näe sitä, hän yritti vakuuttaa itselleen. [--]Kummajainen lipui häntä kohti, mutta väistyi sivuun. Mudan ja lahopuun tuoksu leijui ohitse, kun se venyneine raajoineen koikkelehti pihan poikki ja ulos portista. Tuomas näki sen tallustavan selvänäkijä Huldan asunnon ikkunan alitse, jossa nytkin paloi ainainen kynttilä. Olio oli venynyt niin pitkäksi, että pää oli talon räystään tasalla. Sen leveä häntä laahasi märkää katua. Tuomas oli kylmissään ja nälissään ja hänen olisi pitänyt mennä kotiin. Niin hän oli aikonutkin, mutta jokin voima pakotti hänet seuraamaan kummajaista, uteliaisuus ehkä, hän ei itsekään tiennyt. Hänen täytyi saada selville, minne ontosta lehmuksesta tullut outo vieras oli menossa. Kummajainen tallusti himmeästi valaistua katua pitkin. Se oli uhkaava ilmestys, mutta vastaantulijat eivät kiinnittäneet siihen huomiota. Ehkä he eivät nähneet sitä? [--]Totta se on, vain minä näen kummajaisen, Tuomas päätteli ja kylmät väristykset puistattivat häntä. Ehkä se on olemassa vain minua varten. (s. 103-104)

Miksi Tuomas näkee lehmuksessa pelottavan kummajaisen, kun taas Anni on nähnyt kauniin sateenkaarilinnun? Muut ihmiset taas eivät ole nähneet mitään. Kaupungissa kukaan ei tunnu uskovan mihinkään yliluonnolliselta vaikuttavaan, vaan pikemminkin semmoisille asioille naureskellaan, samoin ihmisille jotka niihin uskovat. Muutenkin kaupunkilaisilla tuntuu olevan täysin erilaisia tapoja ja sääntöjä. Aluksi ne tuntuvat Annista ja Tuomaasta vaikeilta, mutta vähitellen he tottuvat ja sopeutuvat ja alkavat jopa viihtyä kaupungissa. 

Mutta jääkö tarina vieläkin kesken? En ole ihan varma. Kirjailja on jälleen osannut kirjoittaa lopun sopivasti avoimeksi, jolloin jatkolle on aina jonkinlainen mahdollisuus. Toisaalta... voisi ehkä olla hyväkin lopettaa tähän. 

Tästä kirjasta saan pisteen Kirjaherbario-haasteeseen: lehmukset (Tilia) on kasvisuku.

Mistä kirja minulle: kirjastosta 
Goodreads-tähdet: 3 tähteä 
Kirjan tietoja: 
Ritva Toivola: Lumottu lehmus 
Books on Demand, 2015 
199 sivua 

tiistai 16. elokuuta 2016

Lois Lowry: Gathering blue (Giver Quartet #2)

Luettuani jokin aika sitten Lois Lowryn hienon nuorten dystopian The Giver, päätin heti varata sarjan seuraavan osan koska kirja loppui mielestäni kesken. Sainkin kirjan aika pian käsiini, mutta yllätykseni oli melkoinen kun kirjassa ei puhuttu mitään edellisen kirjan henkilöistä. Ei sanaakaan. Aloinkin epäillä, että kaikki sarjan osat mahtavat olla itsenäisiä ja käsitellä eri henkilöitä, kylläkin samassa hengessä ja ns. samassa maailmassa. Ei hassumpi idea tämäkään, jos näin on.


Sarjan toinen osa, Gathering blue (Houghton Mifflin Harcourt 2000), esittelee lukijoille Kiran. Kira on asunut koko ikänsä pienessä kylässä, kaksin äitinsä kanssa. Isäänsä Kira ei ole koskaan nähnytkään, tämä on kadonnut metsästysretkellä ennen Kiran syntymää. Äiti sanoo petojen vieneen isän. Ja nyt äitikin viedään Kiralta. Hän on sairastunut ja kuollut, ja Kira jää yksin.

Yksinäisyyttäkin pahempi kohtalo uhkaa Kiraa, kun hän palaa takaisin kylään saattamasta äitinsä henkeä. Häntä ei haluta enää yhteisöön, koska hän on rampa. Hänet olisi pitänyt viedä pois jo heti syntymänsä jälkeen, sanoo Vandara, kylän naisista ilkein. Kira tuntee henkensä uhatuksi, ja muistuttaa Vandaraa säännöistä. Jos kylässä syntyy riitatilanne, joka voi vaatia ihmishenkiä, on riitatilanne käsiteltävä Neuvoston edessä. Jos näin ei tehdä, ja ihmishenki menetetään, on kuoleman aiheuttajankin kuoltava.

Niin Kira päätyy Neuvoston eteen, ja yllätyksekseen hän saa puolustajakseen Jamisonin. Hän vastaa Kiran puolesta kaikkiin Vandaran esittämiin syytöksiin ja tulkitsee sääntöjä Kiran eduksi. Kaiken päätteeksi Kira huomaa asemansa kohonneen: hän saa asuintilat ja työtä, sillä hänen kädentaitonsa on huomattu. Äiti on ollut taitava ompelija ja värjääjä, ja Kirakin on ehtinyt oppia jotakin. Vaan kaikista taitavin hän on kirjonnassa - välillä hänestä tuntuu että kauniit kuviot syntyvät kuin itsestään.

Kiran tärkeimmäksi tehtäväksi annetaan Laulajan puvun kunnostaminen. Laulajan ainoa tehtävä on laulaa kylän historiasta kertova laulu kerran vuodessa järjestettävässä seremoniassa. Laulu on pitkä ja monimutkainen, ja sen muistamisessa auttavat sekä hänen pukunsa että sauvansa, jonka kunnostamisesta vastaa taitava puuseppää Thomas. 

Kira joutuu tunnustamaan, ettei hän ole ehtinyt oppia värjäämisestä juuri mitään. Niin Kira passitetaan vanhan Annabellan luokse, joka on aikanaan opettanut jo Kiran äitiä. Annabellalta Kira saa niin valmiita lankoja kuin oppia värjäämisessä. Sinisen langan värjääminen osoittautuu kaikkein haastavimmaksi tehtäväksi. Kiran äiti ei osannut valmistaa sinistä lankaa, mutta Annabellalta Kira kuulee, että siihen tarvittavaa kasvia on toki saatavilla, mutta kaukana. Myös Kiran ystävä Matt kuulee tämän ja päättää auttaa Kiraa. Hän lähtee etsimään siniseen väriin tarvittavaa kasvia. 

Seremoniapäivä lähestyy koko ajan, ja Kiran kädet ovat täynnä työtä. Onneksi hän on saanut valmiita lankoja Annabellalta, sillä värjäämään hän ei millään olisi ehtinyt. Mutta mihin Matt on oikein joutunut? Ja kenen itkun Thomas kuulee öisin? 

Mistä kirja minulle: kirjastosta 
Goodreads-tähdet: 4 tähteä 
Kirjan tietoja: 
Lois Lowry: Gathering blue 
Houghton Mifflin Harcourt, 2000
215 sivua

maanantai 15. elokuuta 2016

Nadifa Mohamed: Kadotettujen hedelmätarha

Tämä kirja oli taas yksi niistä, joiden kansikuvat houkuttelevat tarttumaan kirjaan. Nadifa Mohamedin Kadotettujen hedelmätarha (Atena 2014) kertoo kaikesta huolimatta kauniin tarinan sodan keskeltä. 

Kuivan aavikkotuulen pyyhkimä Hargeisan kaupunki pidättää hengitystään. On vuosi 1987, ja Somalian diktatuuri on kaatumaisillaan. 
Yhdeksänvuotias Deqo-tyttö on karannut pakolaisleiriltä. Hän haaveilee elämänsä ensimmäisistä kengistä, mutta kaupungin kaaos tempaisee hänet mukaansa. Kawsar, yksinäinen leski, makaa vuoteessaan hedelmätarhan ympäröimässä talossa toipumassa sotilaiden pahoinpitelystä. Filsan, nuori naissotilas, on muuttanut Hargeisaan edetäkseen urallaan. Pian hän tajuaa, mitä armeija häneltä todella vaatii. 
Raju ja riipaisevan kaunis romaani punoo yhteen kolmen naisen tarinat keskellä kuohuvaa Somaliaa. Silti Kadotettujen hedelmätarha versoo toivoa, solidaarisuutta ja kaiken voittavaa selviytymisen halua. (takakansiteksti) 


Kirja oli paikoitellen aika rankkaa luettavaa. Ihmishenki ei sodan pyörteissä ole juuri minkään arvoinen, oli sitten kyse sotilaasta tai siviilistä, miehestä tai naisesta, vanhuksesta tai lapsesta. Kun kirjailija kuvaa, miten koulutytöistä tehdään verenluovuttajia - ja tämä tarkoittaa kirjaimellisesti luovuttamista viimeiseen pisaraan - tekee mieli laskea kirja käsistään. 

Kuitenkin sitä käänsi sivuja tasaiseen tahtiin loppuun asti. Piti päästä selville, miten Deqo, Kawsar ja Filsan selviytyvät Hargeisan kauhuista. Ja vaikken noin yleensä ottaen ole välttämättä onnellisten loppujen fani, tämän kirjan kohdalla huokaisin helpotuksesta: kolmikko pääsee Etiopian rajalle, toivoa on näköpiirissä. 

Kaunokirjallinen maailmanvalloitukseni etenee tämän kirjan myötä Somaliaan.

Mistä kirja minulle: kirjastosta 
Goodreads-tähdet: 3 tähteä 
Kirjan tietoja: 
Nadifa Mohamed: The Orchard of Lost Souls (2013)
Suomentanut Heli Naski 
Atena, 2014
283 sivua

K.K. Alongi: Kevätuhrit

Maailma muuttuu silmänräpäyksessä keskellä toukokuista aamupäivää. 
Mä olen kuollut. 
Tämä on ensimmäinen ajatus, joka tulee hänen päähänsä. Mä olen kuollut ja joutunut helvettiin. 
15-vuotias Jade herää metrossa Sörnäisissä keskellä pimeyttä. Pian paljastuu karmea totuus: kaikki muut ympärillä ovat kuolleet. Joukko muita nuoria kohtaa saman kauheuden eri puolilla kaupunkia. Sattuma heittää heidät yhteen, ja he aloittavat matkan kohti tuntematonta maailmassa, jossa mikää ei ole niin kuin ennen. (takakansiteksti) 


Ensimmäinen ajatus tästä kirjasta ennen lukemista oli, että onhan nämä nähty. Dystopiatyyppistä nuorten aikuisten kirjallisuutta ilmestyy turhankin paljon, varsinkin käännöksinä. Tämä kirja, K.K. Alongin Kevätuhrit (Otava 2016), on kuitenkin kotimainen, mitä ei heti kirjailijan nimestä osannut päätellä. Ja jotakin erilaista tässä kirjassa sitten oli. Eli kannatti lukea, kyllä vain! 

Kirjassa seurataan "kuolemanaallosta" kuin ihmeen kaupalla selvinneitä nuoria. Aluksi tutustutaan punkkarityttö Jadeen, sitten Jade tapaa barbiemaisen Suseten. Yhdessä tytöt törmäävät skootterilla ajelevaan Tomiin, jonka kanssa päättävät paeta Helsingistä johonkin muualle. Matkan varrella joukkoon liittyy vielä eläimiä rakastava Sara, joukon nuorin, jaloistaan halvaantunut Oliver ja vielä viimeiseksi monien hylkimä Ali. Vähitellen nuorisojoukko huomaa, että heitä yhdistää jokin juttu; juttu jonka ansiosta he ovat hengissä. Vaan henkiin on jäänyt muitakin... heitä ja heidän raivoaan vain täytyy varoa ja välttää keinolla millä hyvänsä. 

Tähän asti kirjassa päästään, sitten se loppuu! Ihan kesken! Auuugh! Loistavasti koukutettu kirjailijalta... ja trilogian seuraavaa osaa saadaan odottaa tietysti ihan liian kauan. :D

Mistä kirja minulle: kirjastosta 
Goodreads-tähdet: 4 tähteä 
Kirjan tietoja: 
K.K.Alongi: Kevätuhrit 
Otava, 2016 
302 sivua

sunnuntai 14. elokuuta 2016

Elmer Diktonius: Janne Kuutio

Suomenruotsalaisen modernismin edustaja Elmer Diktonius kirjoitti paljon runoja ja novelleja, mutta vain yhden ainoan romaanin: Janne Kuutio : puupiirros sanoin, joka ilmestyi ruotsiksi vuonnan 1932 ja suomeksi tekijän itsensä suomentamana 1946. 


Jannen, satamajätkän ja puukkosankarin, punakaartilaisen, muiluttajan ja lakonrikkurin muotokuva rakentuu kymmenestä kohtauksesta, joiden välissä kirjailija kommentoi paitsi päähenkilönsä elämää myös itse romaanin kirjoittamista. (kansiliepeistä)

Kirjan takakannesta löytyy tekijän sana: 
Janne Kuutio on proosakirjoistani rumin ja rakkain. Sen rumuus johtuu siitä aikakaudesta, jolloin sen sankari eli, ja rakkauteni siihen siitä asiallisesta rehellisyydestä, jolla, luullakseni, onnistuin lähestymään arasti karkeata aihettani - ynnä eräitä osia itsestäni sekä muisteloita lapsuuteni Nurmijärveltä, joita varsinkin juttusarjan "selityksissä" olen kosketellut. Niinpä tämä "ruma ankanpoikanen" kuten veli Andersen sanoi - vaikka minun tipuni kömpikin lätäköissä kunnes niska taittui - luontaisesti on se teokseni, jonka kustantajan pyynnöstä ensimmäiseksi ryhdyn vaatehtimaan oikeaan asuunsa, nim. suomenkielelle. Maamme ensimmäisenä modernistisena romaanina sitä alkuaikoina kohdeltiin hieman kovakouraisesti, mutta nyt sitä kai pidettäneen klassillisena omalla alallaan. Oli miten oli, mutta toivoisin varsinkin känsäkouraisten työläisten tutustuvan siihen, he kun eivät sävähdä kirpeyttä tai katkua. Puuterinokkaisille esteetikoille Janne taitaa olla hyhhyä - ja saa ollakin.
Tuumii
Elmer Diktonius
Muistan että tästä romaanista puhuttiin paljonkin kirjallisuuden luennoilla silloin koulussa kauan sitten. Silloin tämä kirja ei herättänyt minkäänlaista kiinnostusta, mutta nyt, vuosia myöhemmin, aika taisi olla kypsä Janne Kuutiolle. Puuterinokkainen esteetikko en tunnusta olevani, pikemminkin tuollainen känsäkourainen työläinen. Niinpä tartuin kirjaan ja havaitsin sen hienoksi ajankuvaukseksi. Oli helppo nähdä, miksi juuri tämä kirja on saanut kunnian tulla kutsutuksi ensimmäiseksi modernistiseksi romaaniksi, siksi erilainen kirja on rakenteeltaan. 

Kirjan kymmenen kohtausta maalaavat kuvan suomalaisesta miehestä, joka ajautuu tilanteesta toiseen ja pyrkii sopeutumaan niihin parhaan kykynsä mukaan. Vaikkakin se sitten tarkoittaisi takin täydellistä kääntämistä - vai mitä muuta lienee muuntuminen punakaartilaisesta muiluttajaksi, minun muistikuvani mukaan nämä kun tulivat täysin vastakkaisista leireistä... 

Minulle kirjan parasta antia edustaa käytetty kieli. Suomenruotsalaisena Diktonius kirjoitti tuotantonsa på svenska, mutta itse suomentamassa romaanissaan osoittaa kyllä käyttävänsä myös suomen kieltä todella hienosti. Ja kun vielä otetaan huomioon kansalaissodan kuvaaminen punakaartilaisen näkökulmasta, mitenkään sotaa ja kapinointia ihannoimatta, on helppo nähdä teoksen arvo - kuten myös se, miksi sitä alkuaikoinaan "kohdeltiin hieman kovakouraisesti".

Niin vain tuli taas kerran todistettua itselleen, että klassikoihin kannattaa todellakin tarttua. Mitähän lukisin seuraavaksi...? Ja tällä kirjalla kuittaan itselleni pisteen modernismista Läpi historian -haasteeseen. :)

Mistä kirja minulle: kirjastosta 
Goodreads-tähdet: 4 tähteä 
Kirjan tietoja: 
Elmer Diktonius: Janne Kubik : ett trädsnitt i ord (1932)
Suomentanut Elmer Diktonius 
Näköispainos vuoden 1946 suomennoksesta
Tammi, 1996
191 sivua

perjantai 12. elokuuta 2016

Sarjakuvia nuorille

Aina silloin tällöin yritän tutustua uusiin ja vähän vanhempiinkin sarjakuviin. Tässä pari nuorille passelia albumia:




Janne Kukkosen albumi Voro : kolmen kuninkaan aarre (Like 2016) on upea harmaasävykuvitettu fantasiaseikkailu, joka sopii periaatteessa kaikenikäisille lukijoille. Kuitenkin seikkailu saa aika hurjiakin sävyjä, joten kovin pienille en tätä välttämättä suosittelisi.

Mestarivarkaan urasta haaveileva Lilja saa tilaisuuden todistaa taitonsa varkaiden killalle. Uhkarohkea ryöstökeikka kolistelee hereille vuosisatoja uinuneet voimat, ja pian Lilja on sotkeutunut unohdettujen jumalien ja kuolleiden kuninkaiden väliseen valtataisteluun.
Lepääkö koko maailman kohtalo pienen voron harteilla? (takakannesta) 

Sarjakuva-albumi on jaettu "lukuihin", ja ainakin minun kainuulais-oululaista kielikorvaani viehätti kovasti lukujen väliin ripotellut riimipätkät: 



Tykkään myöskin tekijän tyylistä sijoitella "kuvaruutuja" sivuille vaihtelevasti ja ei-niin-säntillisesti.


Tässä vielä aukeama tarinan jännimmiltä paikoilta:


Kolmen kuninkaan aarre tuli aika selkeään päätökseen albumin loppusivuilla, mutta viimeiset tapahtumat jättävät porttia auki seuraavaa tarinaa varten. Sitä odotellessa! 


Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 4 tähteä 
Sarjakuvan tietoja: 
Janne Kukkonen: Voro : kolmen kuninkaan tarina 
Like, 2016 
279 sivua

Toinen lukemani sarjakuva on Sanna Ala-Ojalan viehättävä ja sympaattinen Huomenna on se päivä (Suuri Kurpitsa 2010). Jotenkin riipaisevan tutun oloista tarinaa ja teiniangstia. Tekijä oli minulle aivan tuntematon, mutta jotenkin oletin hänet melko lailla itseni ikäiseksi, siksi tuttuja ja samaan aikakauteen sopivia piirteitä sarjakuvan tarinassa oli. Kustantamon sivuilta löysinkin vahvistuksen tälle oletukselle: tekijä on kaksi vuotta minua nuorempi.

"Jaettuja ihastuksia ja kapinaa luokkajuhlissa.
Pullonpyöritystä ja puolentoista prosentin päärynäsiideriä.
Suuren rakkauden kaipuuta ja ainaista pelkoa ulkopuolelle jäämisestä."
Tekijän omien sanojen mukaan: 
Huomenna on se päivä on omaelämäkerrallinen tarina, joka perustuu peruskoulun aikaisiin päiväkirjamerkintöihini. Se johdattaa lapsuuden ja nuoruuden hämärään rajamaastoon ja kiteyttää kaikille tuttuja silti ainutlaatuisia hetkiä.
Yhtäkään niistä en vaihtaisi pois, ainuttakaan en haluaisi elää uudelleen. (takakansiteksti)

Kuvat saavat puhua puolestaan. :)




Mistä kirja minulle: kirjastosta 

Goodreads-tähdet: 3 tähteä 
Sarjakuvan tietoja: 
Sanna Ala-Ojala: Huomenna on se päivä 
Suuri Kurpitsa, 2010 
77 sivua