sunnuntai 31. heinäkuuta 2016

Kirjabloggaajien klassikkohaaste, osa 3 - Minna Canth: Työmiehen vaimo


Kunnianhimoinen suunnitelmani oli saada viimeinkin luettua Dante Alighierin Jumalainen näytelmä... Hyvään vauhtiin pääsin, mutta en loppuun asti. Siksipä suunnitelma vaihtui lennosta Minna Canthin Työmiehen vaimoon (1885, näköispainos ntamo 2013).



"Erittäin hyvä asia oli, että näytelmäkappale "Työmiehen vaimo" ilmestyi painettuna. Koko lukevan yhteiskunnan huomio on melkein kiihkoon asti kiinnitetty siihen niiden ristiriitaisten arvostelujen kautta, joita tästä kappaleesta on saatu lukea. Niitä lukiessaan ei se yleisö, joka ei kappaletta ole nähnyt, ole tiennyt, ketä uskoa ja ketä olla uskomatta. Nyt voipi jokainen lukea "Työmiehen vaimon" ja sitten päättää, kuka oli oikeassa." - Aamulehti 17. maaliskuuta 1885 (kirjan takakannesta)

Näytelmä on kirjoitettu aikana, jolloin mies oli kaikkea ja nainen ei mitään - noin niinkuin laillisessa mielessä, ja muutenkin. Uskon että näytelmän juoni on kaikille tuttu, vaikkei sitä olisi nähnyt tai lukenutkaan: Risto ottaa vaimokseen Johannan ja alkaa samalla hallita hänen omaisuuttaan. Vuoden kuluttua kaikki on (Johannan kannalta) huonosti: mennyttä ovat hänen mielenrauhansa, omaisuutensa, maineensa ja lopulta terveytensäkin. Siinä sivussa Risto tekee mitä sattuu huvittamaan, istuu anniskelussa ja juo, ja tuhoaa vielä entisen kihlattunsakin, Kertun, joka tosin yrittää nousta vastarintaan - tuloksetta. 

Ei onnellista loppua kaipaaville! 

Tällä kirjalla osallistun klassikkohaasteen lisäksi Lukuharjoituksia-haasteeseen, Läpi historian -haasteeseen (realismi) ja Helmet-haasteeseen (kohta 12: näytelmä). 

Mistä kirja minulle: kirjastosta 
Goodreads-tähdet: 3 tähteä 
Kirjan tietoja: 
Minna Canth: Työmiehen vaimo 
ilmestyi ja kantaesitettiin v. 1885
näköispainos ntamo, 2013
111 sivua

perjantai 29. heinäkuuta 2016

Miten sumu syntyi ja muita inuiittien ja jupikien taruja

Kirjapinossa on jo pitkään odottanut pikkuruinen kirja, Miten sumu syntyi ja muita inuiittien ja jupikien taruja (Savukeidas 2013). Nyt sain sen viimein luettua, ja bloggauskin ehtii vielä Kansojen juurilla -haasteeseen. :)

Kirja on nimensä mukainen kokoelma eskimosatuja Grönlannista, Pohjois-Kanadasta ja Alaskasta. Ne kertovat uteliaista hiirilapsista, kilvoittelevista shamaaneista, jättiläiskoirista, kyliä hajottavista orpopojista ja siitä miten sumu syntyi. 
Lyhyet sadut kuvaavat ihmisten ja eläinten yhteistä taivalta rannattoman taivaan ja lumen välillä. Kiehtovan arktisen tarukokoelman on toimittanut ja kuvittanut Mika Vaaranmaa. (takakannesta)



Pieneen kirjaan mahtuu 25 enemmän tai vähemmän sympaattista tarinaa pohjoisilta alkuperäiskansoilta. Tarinoista ensimmäinen kertoo maailman synnystä ja ihmisten saapumisesta: 

"Ja kun maailma oli valmis, saapuivat ihmiset. Kerrotaan, että he tulivat esiin maasta. Pajupensaiden peittämästä maasta ilmestyi pieniä, pajunlehtien peittämiä lapsia. He makasivat potkiskellen pienten pensaiden keskellä, sillä he eivät osanneet edes ryömiä, ja maasta he saivat myös ravintonsa. 
Sitten kerrotaan jotain miehestä ja naisesta, mutta mitä oikeastaan? Sitä ei tarkalleen tiedetä. Milloin he löysivät toisensa ja milloin he olivat varttuneet? Minä en tiedä. Mutta nainen ompeli lapsille vaatteita ja lähti sitten vaeltamaan. Ja hän löysi pieniä lapsia, puki heidät valmistamiinsa asuihin ja toi heidät kotiinsa. 
Tällä tavoin ihmisten määrä lisääntyi." (s. 7)

Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 2 tähteä
Kirjan tietoja: 
Miten sumu syntyi ja muita inuiittien ja jupikien taruja 
Suomentanut, kuvittanut ja toimittanut Mika Vaaranmaa
Savukeidas, 2013 
79 sivua

keskiviikko 27. heinäkuuta 2016

2 x aavetaloja

Uskon vakaasti siihen, että elämä ei pääty kuolemaan. Jotain voi jäädä jäljelle, ja siitä jostakin voi "päästä jäljille" joskus. Henkimaailman hommia, joo, enkä halua suhtautua niihin liian kevyesti... mutta kiinnostaa kovastikin. 

Kesäkuussa, lomani ensimmäisellä viikolla, pääsin lopultakin osallistumaan kotikaupungissani jo useana kesänä järjestetyille kävelykierroksille. Ja tietenkin nimenomaan "kummituskierrokselle", jolla opas esitteli paikkoja, joissa väitetään kummittelevan. Paljon mielenkiintoisia tarinoita kuulin sen parituntisen aikana, jopa osan entuudestaan tuntemattomia. Milloinkahan joku kokoaisi Oulun kummitustarinat kirjaksi? Muualta päin Suomea näitä kirjoja jo löytyy. Tässä pari vastikään lukemaani: Sami Aaltosen Aavetaloja (Nemo 2002) ja Mauri Karvosen Aavetaloja ja ihmiskohtaloita (Nemo 2016). 



Sami Aaltonen on koonnut tositarinoita eteläisen Suomen kummituksista. Mustion linnan mysteerit, Kaivopuiston Valkea rouva, Espoon kartanon sureva äiti, Eläintarhanlahden itkevä neitsyt, Puotinkylän kaunis Birgitta, Lohjan kirkkomaan houkutukset, Heikinkadun henkiolennot, Vanhan oopperan kummitus, Mäkkylän poltergeist ja muut jännittävät tarinat kertovat kiinnostavalla tavalla menneestä maailmasta. 
Aavetalojen asukkaat ovat kokeneet Suomen historian tärkeitä tapahtumia: isonvihan, mustan surman, Suomenlinnan luovuttamisen, Oolannin sodan, Bobrikovin ampumisen, kansalaissodan, kieltolain ja Porkkalan miehityksen... Aavetaloja sisältää paljon historiallisia yksityiskohtia: kuka oli Suomen suurin murhamies, miten Kansallisteatterin Willensauna sai nimensä, entä missä oli Helsingin viimeinen hirsipuu. Kirja käykin kevyestä historian kertauskurssista. (takakannesta)

Sami Aaltosen kirjan olen lukenut useampaankin kertaan, mutta joka kerta se jaksaa viehättää. Kirjan mustavalkokuvat sopivat tyyliin mainiosti, ja ainoa miinus on mielestäni sen keskittyminen Etelä-Suomeen. :) 

Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 3 tähteä 
Kirjan tietoja:
Sami Aaltonen: Aavetaloja 
Nemo, 2002
174 sivua

Miksi Aleksanterin teatterin tyhjillä käytävillä kuuluu raskaita askelia? Kenen kasvot ilmestyivät Brinkhallin kartanon lastenhuoneen ikkunaan? Vieläkö Katajanokan entisen vankilan kellarista kantautuu avautuvan rautaportin kolinaa? (takakansiteksti)

Vastikään ilmestynyt Aavetaloja ja ihmiskohtaloita puolestaan vie lukijan tutkimusmatkalle Suomen kiehtovimpiin aavepaikkoihin. Oppaana toimii Suomen historian tutkija ja aaveharrastaja Mauri Karvonen, joka suhtautuu vakavan uteliaasti yliluonnollisiin kokemuksiin. Elävästi kuvitettu kirja esittelee erikoisimmat tapahtumat, kiinnostavimmat henkilöt ja karmeimmat tarinat kahdestatoista merkittävästä kohteesta. 
Kirja kertoo myös tarinoiden taustalta löytyvät hyytävät faktat: Keitä kuuluisia vankeja oli Turun linnassa? Kuka kansallisteatterilainen surmasi vaimonsa? Mikä jätti Märta Rosenlewin itkemään Vanajanlinnan portaille? (etukansiliepeestä)

Mauri Karvosen kirjan ehdoton ansio ovat kauniit värikuvat. Muuten kirja jätti valjun vaikutelman, jopa ärsytti enemmän kuin ihastutti - ja tämä tuomio vain ja ainoastaan lukuisien virheiden takia. Myönnetään, olen melkoinen kielipoliisi, niinpä pilkkuvirhekin jo ärsyttää, puhumattakaan siitä, että kirjan tekstiin on jäänyt lyöntivirheitä, ja mielestäni ihan kunnon asiavirheitäkin. Missä on tämän päivän kustannustoimitus, kysyn vaan? 

Historioitsija Karvonen on tehnyt sinänsä mielenkiintoisia kohteita ja niiden esittelyjä varten turhankin perusteellista taustoitusta, vähempikin olisi riittänyt. Nyt tuntui, että nuo varsinaiset kummitustarinat jäivät historian varjoon.

Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 2 tähteä 
Kirjan tietoja: 
Mauri Karvonen: Aavetaloja ja ihmiskohtaloita 
Nemo, 2016 
288 sivua

Aaveet liittyvät kiistattomasti kauhuun, siispä nämä kirjat sopinevat myös Hämärän jälkeen -haasteen kirjoiksi. :)

tiistai 26. heinäkuuta 2016

Samuli Antila: Kirveenkantajat

Tietäjä Nahkasuun aarteesta kerrotaan tarinoita nuotioiden ääressä. Monet haluaisivat aarteen itselleen, mutta vain Kalaisen kylän Ahti tietää mihin se on haudattu. Matka tursaajanpalvojien maille on vaarallinen, eikä Ahti tiedä keneen voi luottaa. Nahkasuun aarre käynnistää tapahtumien kosken, jonka pyörteisiin joutuvat Ahdin lisäksi hänen setänsä Kettu ja orjatyttö Noki. Tuoko tietäjän aarre onnea ja vaurautta vai pitäisikö joidenkin asioiden pysyä haudattuina? 
Samuli Antilan esikoisromaani vie lukijansa kivikauden lopun Suomeen, jota hallitsivat tietäjät ja vasarakirvestä kantavat soturit. (takakansiteksti)



Vaikkei kirja tekijänsä alkusanojen mukaan pyrikään olemaan historiankirjoitusta vaan silkkaa fiktiota, sen avulla saa silti varsin hyvän kuvan siitä, miltä nykyisen Pirkanmaan tienoilla on mahtanut näyttää nelisentuhatta vuotta sitten. Ala-asteen historiantunneista, jolloin kyseisestä ajanjaksosta on taidettu puhua, tuntuu olevan hirmuisen kauan, mutta pikainen nettisurffailu palautti mieleen hyvinkin tuttuja juttuja. Hyvällä syyllä voi olettaa kirjailijan tehneen hyvin taustatyönsä! :) 

Kirjan päähenkilöinä seikkailevat Ahti ja Kettu, Kalaisen kylän kaksi noitaa. Heidät on vanha Noita-Ahti kouluttanut molemmat seuraajikseen, mutta päällikön paikan on ottanut Iso-Seppä. Ahdin ja Ketun keskinäiset kahnaukset tiedostetaan, mutta pitkälle ehditään, ennen kuin ne kärjistyvät hurjimmilleen. Sitä ennen kaksikko ehtii syrjäyttää päällikön tietäjä Nahkasuun aarteen turvin. Aarteen he ovat saaneet haltuunsa Ahdin tietojen avulla, mutta sen hinta on ollut kova. Niinpä kostoretkiä tehdään useita. Lopulta vain toinen noidista voi voittaa...

Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 3 tähteä 
Kirjan tietoja: 
Samuli Antila: Kirveenkantajat 
Osuuskumma, 2013
272 sivua

maanantai 25. heinäkuuta 2016

John Green: Teoria Katherinesta

Ensimmäinen John Greenin suomennettu teos oli Tähtiin kirjoitettu virhe (WSOY 2013), joka nosti riman nuorten aikuisten kirjallisuuden osalta aika korkealle. Niinpä odotukset Greenin kirjojen kohdalla ovat jokaisen ilmestyttyä olleet melkoiset, mutta ainakaan minusta yksikään muu Greenin kirjoista ei ole yltänyt Hazelin ja Augustuksen tarinan tasolle. Ei tämäkään uusin suomennettu teos, Teoria Katherinesta (WSOY 2016). 

Colin Singleton on entinen ihmelapsi, joka haluaisi olla merkittävä. Hän on lukenut 400 sivua päivässä seitsenvuotiaasta asti, puhuu sujuvasti yhtätoista kieltä, suhtautuu intohimoisesti anagrammeihin ja seurustelee vain Katherine-nimisten tyttöjen kanssa. Yhdeksästoista Katherine on juuri jättänyt hänet. 
Sydän säpäleinä Colin lähtee parhaan (ja ainoan) ystävänsä Hassanin kanssa roadtripille keskilänteen. Matkan ytimeksi muodostuu arkkiherttua Franz Ferdinandin hauta, rakkaussuhteiden ennustettavuutta tutkivan matemaattisen kaavan kehittely - sekä tyttö, jonka nimi ei ole Katherine. 
John Greenin palkittu toinen romaani on tekijänsä hauskin. Teoria Katherinesta etsii tarkoitusta elämälle ja kertoo, että se on meistä jokaiselle ihan eri ja aivan sama. (takakansiteksti) 




Takakansiteksti väittää kirjaa Greenin hauskimmaksi. Ja sitä se kyllä tähänastisista onkin, ainakin sillä perusteella että kukaan ei kuole. :D Tragedioilta kirjassa ei kylläkään vältytä, jättämistarinasta kun on kyse, mutta muuten kerronta on huomattavasti valoisampaa kuin tekijän muissa teoksissa. 

Tennesseen takamaille päätyvän roadtripin tekeminen on ehdottomasti yksi Colinin tähänastisen elämän parhaista päätöksistä. Kun pikkupaikkakunnalta vielä löytyy töitä, jotka kuitenkin sallivat oman teorian kehittelyn, elämä alkaa pikku hiljaa selkiintyä.

Mistä kirja minulle: kirjastosta 
Goodreads-tähdet: 3 tähteä 
Kirjan tietoja: 
John Green: An abundance of Katherines (2006)
suomentanut Helene Bützow
WSOY, 2016 
328 sivua

sunnuntai 24. heinäkuuta 2016

Naistenviikko - Kirsi Alaniva: Villa Vietin linnut

24.7. Tiina, Kirsi, Krista

Viimeiseksi Naistenviikon kirjaksi valitsin työkaverin suositteleman Kirsi Alanivan esikoisteoksen Villa Vietin linnut (Savukeidas 2016). 

Ellie syntyi sukupolvien ketjuun keskelle routivaa saarta. Niin syntyi häntä ennen monen monta polvea naisia, jotka pitivät yllä Villa Vietin nyt jo vähitellen lahoavaa vanhaa kartanoa. Tummanpuhuvien tarinoiden, hukutettujen kaksosten, täytettyjen lintujen ja kiinanruusujen keskellä asui vuosikymmenestä toiseen elämää ylläpitäviä naisia, joiden tarinat kaikuvat yhä autioiden huoneiden nurkissa. (kustantajan esittelyteksti)



Huikean hieno tarina! Kirjan varsinainen kertojapäähenkilö on Ellie, joka asuu äitinsä kanssa rapistuvassa kartanossa. Ennen heitä talossa on asunut muitakin naisia, jotka kulkevat siellä edelleen, lähinnä Ellien aistimina tuoksuina. Vaikka Ellie onkin pääkertoja, ääneen pääsevät myös Brita, Milda, Martha ja Ilse. Lopussa kaikki langat solmitaan yhteen, kun ratkaisua on jo ehtinyt vähän aavistella. 

Lukunäyte sivulta 134:
Ohuet paperiarkit oli taiteltu huolellisesti kuoren sisälle ja niiden välistä varisi ilmaan kuivattujen ruusujen tuoksu. Isoäitini tiheä ja koukeroinen käsiala levisi paperiarkeilla metsäisenä rytönä, ja minä sukelsin onnellisesti huokaisten sen sisään. Ensimmäiset kirjeet olivat helliä ja täynnä rakkautta, mutta mitä pidemmälle minä luin sitä synkemmäksi niiden sävy muuttui. Äitini sepittämät tarinat kaukaisista sukulaisistamme putoilivat rivien välistä kuin maitohampaat ja päästyäni viimeisille sivuille kuulin Marthan äänen viimeistä kertaa. Se kaikui haalistuneiden sanojen keskeltä kuivana ja ponnettomana. 
Vain yksi sai lapsen, yksi kantoi kuollutta lasta kohdussaan ja yksi, ei koskaan kantanut hedelmää. 
Sen jälkeen en nähnyt Marthaa enää koskaan. Hän oli kuollut isoäitini kirjeiden välissä, tullut osaksi sukumme väkivaltaista historiaa. 

Olin pitkään aivan kananlihalla luettuani kirjan. Vau! 

Kiitoksia Minnalle, joka tyrkkäsi kirjan käteeni. :) Piste siis Helmet-lukuhaasteen kohdasta 50: kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja.

Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 5 tähteä
Kirjan tietoja: 
Kirsi Alaniva: Villa Vietin linnut 
Savukeidas, 2016
184 sivua

lauantai 23. heinäkuuta 2016

Naistenviikko - Oili Hannula: Lähtö

23.7. Olga, Oili

Oilin-päivän kirjaksi löysin Oili Hannulan esikoisromaanin Lähtö (Väylä 2014), jossa kuvataan sota-aikaa Koillis-Lapissa ja Rovaniemellä erityisesti naisten näkökulmasta.

Kirjan päähenkilön, nuoren Annin elämänvaiheissa ja valinnoissa heijastuu sotavuosien 1939-1944 vaikutus rajapitäjissä Sallassa, Savukoskella, Pelkosenniemellä ja Kemijärvellä sekä Rovaniemen silloisessa kauppalassa asuneiden ihmisten elämään.
Lähtö evakkoon Talvisodan jaloista 1939 muutti peruuttamattomasti varsinkin vanhassa Sallassa asuneiden elämän, kun sota vei kotikylän ja turvallisen toimeentulon sekä niiden myötä pohjan koko elämältä.
Jatkosodan alkaessa pohjoiseen tulleiden ja sotavuodet Rovaniemellä asuneiden saksalaisten sotilaiden mukana virisi toive erilaisesta elämästä, kunnes toisen maailmansodan loppuvaiheet kaikessa karuudessaan paljastivat niidenkin mahdottomuuden.
Sallasta kotoisin oleva Oili Hannula kuvaa esikoisromaanissaan taitavasti kolmen sukupolven erilaisia kokemuksia, elämänkohtaloita ja tulevaisuuden toiveita vaikeina sotavuosina. (kustantajan esittelyteksti) 




Sota-ajan kuvaukset ovat aina omalla tavallaan mielenkiintoisia, mutta kun on aiemmin lukenut esimerkiksi Enni Mustosen Pohjatuulen tarinoita -sarjan (Lapinvuokko, Jääleinikki, Kultarikko), joka myös sijoittuu Lapin maisemiin ja käsittelee sota-aikaa, vaaka kallistuu ilman muuta Mustosen sarjan puolelle. Ei Hannulan kirja silti mitenkään huono ole, mutta esikoisteos on aina esikoisteos.  

Mielenkiintoiseksi kirjan tekee sen näkökulma. Aika monet kirjat, joissa sota-aikaa käsitellään ja pääosissa ovat naiset, he ovat perinteisesti uhrautuvia ja ymmärtäväisiä, "isänmaa-ennen-kaikkea"-mentaliteetilla. Hannulan teoksen päähenkilö Anni puolestaan ajattelee monista asioista eri tavoin. Hän kyseenalaistaa asioita mutta ehkä viisaasti pitää ajatukset omina tietoinaan. Lukijalle ne kuitenkin tuodaan esille. Anni ei näe sodassa mitään kunniakasta. 

Kirja on lähtöjä täynnä. Evakkoon joudutaan lähtemään moneen kertaan, ja lottana Anni lähtee komennukselle milloin mihinkin suuntaan. Viimeinen lähtö on kuitenkin jotenkin yllättävä, Annin aiemmat ajatukset huomioon ottaen. 

Mistä kirja minulle: kirjastosta 
Goodreads-tähdet: 2 tähteä 
Kirjan tietoja:
Oili Hannula: Lähtö
Väylä, 2014
302 sivua

perjantai 22. heinäkuuta 2016

Naistenviikko - Leena Laulajainen: Maria ja taikalyhty

22.7. Leena, Matleena

Päivän kirja on Leena Laulajaisen Maria ja taikalyhty : romaani nuoresta Maria Jotunista (Tammi 2011).


Taikalyhdyn valokiila heijastaa kuopiolaisen valokuva-ateljeen seinälle värikkään kuvan toisensa jälkeen. Maria on mykistynyt, haltioitunut. Taikalyhtynäytös herättää hänessä pysyvän kiinnostuksen esittävään taiteeseen. Alkaa matka teatterin ja sanojen maagiseen maailmaan. 

Marian mummi kannattaa naapurissa asuvan kirjailija Minna Canthin ajatuksia. Mummin ansiosta Maria pääsee kouluun. Kotona Maria hoivaa pikkusisaruksiaan, koulussa kirjoittaa niin hyvin, että opettaja väittää hänen jäljentävän aineensa jostain. Suomalaisessa yhteiskoulussa hänen koulutoverinaan on Joel Lehtonen, josta myös tulee kirjailija. Kapinoiva Maria karkaa ja saa käytöksenalennuksen. Samaan aikaan hänen aineensa julkaistaan lehdessä. Ylioppilaaksi hän voi päästä vasta "saatuaan vapautuksen sukupuolestaan". 
Kiehtovasti kirjoitettu romaani Maria Jotunin lapsuudesta ja nuoruudesta, kurkistus 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun kuohuviin vuosiin, Minna Canthin salonkiin Kuopiossa ja Bobrikoffin sortovuosien ylioppilaselämään Helsingissä. (takakansiteksti) 



Mielenkiintoisesti kirjoitettu kirja Maria Jotunin varhaisvuosista. Olen aiemmin lukenut sekä Raili Mikkasen että Maijaliisa Dieckmannin kirjoja, joissa kerrotaan historiallisten henkilöiden lapsuus- ja nuoruusvuosista. Tykkään kovasti tämäntyylisistä kirjoista, ja Laulajaisen kirja piirtää kauniin kuvan vanhasta ajasta Kuopiossa ja Helsingissä. Kaarina Kailan kaunis kansikuva sopii kirjaan mainiosti. 

Maria Jotunin tuotantoa en ole juurikaan tullut lukeneeksi, mutta tämän kirjan lukemisen myötä kiinnostus kyllä heräsi. Viikon teemaankin Jotuni sopisi naisten aseman kriittisenä kuvaajana, mutta kaikkea ei yhdellä viikolla ehdi. :) Pitänee laittaa lukulistalle... 

Mistä kirja minulle: kirjastosta 
Goodreads-tähdet: 4 tähteä 
Kirjan tietoja: 
Leena Laulajainen: Maria ja taikalyhty 
Tammi, 2011
243 sivua

torstai 21. heinäkuuta 2016

Naistenviikko - Hanna Kauppinen: Kirja, jota kukaan ei koskaan lukenut

24.7. Hanna, Johanna, Jenni

Yleensä en fantasiakirjoista jaksa hirveästi innostua niiden kaavamaisuuden ja ennalta-arvattavuuden takia, eikä nuoren esikoiskirjailijan Hanna Kauppisen Kirja, jota kukaan ei koskaan lukenut (Myllylahti 2016) tehnyt poikkeusta säännöstä. Ei siksi, että se olisi ollut erityisen kaavamainen... oikeastaan aluksi pidin kirjasta yllättävän paljon. Enemmän mielipiteeseeni vaikutti se, että kirja vaikutti turhan keskeneräiseltä ja hätäisesti lopetetulta. Henkilöistäkään ei oikein tahtonut saada otetta. 



Mila etsii täydellistä kirjaa. Hän asuu antikvariaateissa, kantaa omaisuuttaan olkalaukussaan ja hengittää kirjapölyä. Kun kaupunkiin avataan uusi kirjakauppa, Mila löytää läheisyyttä ja ymmärrystä tarinoiden lisäksi myös ihmisistä. Herra H:n omalaatuinen kauppa vetää Milaa puoleensa magneetin lailla, samoin tähtihilesilmäinen Toni. 
Sekä Milan että kirjakaupan tulevaisuus joutuu vaakalaudalle, kun kaupungin rauhaa astelee uhkaamaan herra Kunnas. Hän kun löytää vaarallisia ajatuksia ja noituutta juuri sieltä, mistä haluaa niitä etsiä. (takakansiteksti) 

Mila on perheetön ja koditon nuori tyttö, jonka erityisyydestä kirjassa vihjaillaan pitkin matkaa: hänessä asuu tuli, jota hän yrittää pitää kurissa. Kaupunkiin ilmaantunut uusi kirjakauppa ja sen talossa asustava perhe on myöskin jollakin tapaa erikoinen. Perheen isä, herra H ottaa Milan avosylin vastaan kauppaansa, josta kukaan ei koskaan osta mitään, ei Milakaan. Lukemista riittää, niin Milalle kuin Tonin pikkusiskolle Sonjallekin. Siitä pitää isosisko Julia huolen. 

Olisin halunnut löytää tästä kirjasta jotain hyvää sanottavaa, mutta... taidan sitten olla hiljaa. 

Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 1 tähti
Kirjan tietoja: 
Hanna Kauppinen: Kirja, jota kukaan ei koskaan lukenut
Myllylahti, 2016
198 sivua

keskiviikko 20. heinäkuuta 2016

Naistenviikko - Maarit Varjo: Aurinko sydämessä

20.7. Maarit, Reetta, Marketta

Kirjaksi valitsin oman hyllyn kätköistä Maarit Varjon viihdepläjäyksen Aurinko sydämessä (Karisto 1994), jonka itsepintaisesti yritän vääntää "paikaksi auringossa" jostain syystä. 


Pienen Ossi-pojan yksinhuoltajaäiti Paula on täysin tyytyväinen elämäänsä: hänellä on hyvä virka suuressa sairaalassa, oma rivitaloasunto ja tärkein kaikista, Ossi. Joskus harvoin Paula käy tuulettumassa "ulkona" ystävättärensä kanssa, mutta yleisesti ottaen hän suhtautuu varovaisuudella miehiin - onhan hän karvaasti pettynyt suhteessaan poikansa isään. 
Kunnes sitten eräs tietty lääkäri alkaa kummasti sekoittaa Paulan arkipäivien totuttua rutiinia... (takakansiteksti) 

Kyllä. Juuri sitä itseään, pesunkestävää aivotnarikkaan-hömppää. Silloin tällöin luettuna menettelee, kelpuutin kirjahyllyyni vain ja ainoastaan siitä syystä että kirjan tapahtumapaikaksi on valikoitunut kaikkien paikkojen joukosta synnyinkaupunkini Kajaani. Ei ihan totuudenmukaista miljöön kuvausta, varsinkaan sairaala-alueen osalta, mutta muutamia paikkoja jopa tunnistaa. :) Ei siis mikään kuolematon klassikko, mutta on näillekin oma aikansa ja paikkansa. 

Pakko vielä mainita, vaikken nyt aivan tiedä onko se viisasta... mutta niin vaivaannuttavia kuin kirjojen seksikohtaukset voivatkin olla, tämä kirja jotenkin erottuu edukseen. Siitä on glamour kaukana kun herkkä hetki yllättää suolla. :D

Mistä kirja minulle: omasta hyllystä (uusintaluku) 
Goodreads-tähdet: 2 tähteä 
Kirjan tietoja: 
Maarit Varjo: Aurinko sydämessä 
Karisto, 1994
201 sivua

tiistai 19. heinäkuuta 2016

Naistenviikko - Sari Luhtanen: Tähtirooli

19.7. Sari, Sara, Saara

Sarin-päivän kirjaksi luin Sari Luhtasen uusimman romaanin Tähtirooli (Tammi 2016). 

Auran on vaikea käsittää, mikä sai hänet suostumaan psykologiksi Parierotteluun, tosi-tv-formaattiin, haastattelemaan suhteessaan kipuilevia pareja. Kieltämättä häntä houkutteli mahdollisuus saada loistaa - ja yllättäen juuri niin totisesti käy! 
Muuten hän pelaa varman päälle, on tyytyväinen siistiin sisätyöhönsä hyvinvointikeskuksen psykologina, sulhanen Joel on valioyksilö, siskon kanssa riidellään vain normiasioista ja hörhöilevä äiti pidetään sopivalla etäisyydellä. 
Mutta yhtäkkiä Joel ei keskitykään Auraan, komea remonttimies aiheuttaa houkutuksia, ja kaiken huipuksi Aura saa tällin päähänsä. Kun vielä Joelin vaarallinen kaksoisveli ilmaantuu Amerikasta, elämään tulee kertaheitolla draamaa ja hohtoa. Voiko sitä olla liikaakin? Onnistuuko Aura enää löytämään roolin, jossa häikäistä omana itsenään? (takakansiteksti)



Kaikki hömpän ainekset on koossa, ja just sopivaa rentoutuslukemista tämä kirja olikin. Aivan täysin aivotnarikkaan-kirjaksi en tätä kuitenkaan sanoisi. Parhaimmistoa tämä ei kuitenkaan Luhtasen chick lit -kirjoista ole, pidin esimerkiksi Murusia-teoksesta (Tammi 2013) huomattavasti enemmän. 

Näennäisesti elämänsä naruja tiukasti käsissään pitelevä Aura osoittautuu oman elämänsä statistiksi, ainakin lukijasta vaikuttaa siltä. Aura ei tätä kuitenkaan tunnusta, vaikka omat epäilyksensä hänelläkin heräävät kirjan edetessä. Muiden tarpeet ja ongelmat tuntuvat aina olevan etusijalla. Kuten arvata saattaa, psykologin kaapista löytyy omat luurankonsa, ja kun niitä on hätistelty kolistelemaan muihin maisemiin, tervettä itsekkyyttä alkaa löytyä Aurastakin. Oman elämän tähtirooli odottaa lähempänä kuin Aura kuvittelikaan. Tämän enempää en spoilaa, saatte lukea itse loput. :) 

Naistenviikon lukuhaasteen lisäksi kirjalla saan kuitattua Helmet-haasteen kohdan 30: viihteellinen kirja.

Mistä kirja minulle: kirjastosta 
Goodreads-tähdet: 3 tähteä 
Kirjan tietoja: 
Sari Luhtanen: Tähtirooli
Tammi, 2016
276 sivua

maanantai 18. heinäkuuta 2016

Naistenviikko alkaa - Riikka Takala: Ole hyvä


18.7. Riikka

Hyvää Akkainviikkoa kaikille! Tuijata heitti blogissaan ilmoille Naistenviikon lukuhaasteen, johon päätin osallistua, vaikka pyhästi itselleni lupasin ettei enää yhtään haastetta jne... vaan kuinkas kävikään. Tuskin aivan joka päivälle saan postausta aikaan, mutta ainakin muutama on luvassa. :) Näkökulmaksi valikoitui nimipäiväsankarien kirjoittamat kirjat.

Naistenviikon ensimmäinen nimipäiväsankari on Riikka. (Nimi on omaa sydäntäni hyvinkin lähellä, onnea tyttärelle jos tänne eksyt! <3) Niinpä ensimmäinen naistenviikon kirja on Riikka Takalan Ole hyvä (Atena 2014).



Elli on yksinhuoltaja. Viola on maailmanlasten pelastaja. Aavan gradu on jäänyt levykkeelle, jota ei mikään tietokone enää avaa. Yhdelläkään näistä 40+-naisista ei ole päivätyötä, mutta silti he ovat mielestään hyväosaisia: he ovat fiksuja, heillä on katto päänsä päällä, he voivat auttaa muita.
Ystävykset eivät suostu siihen, että vain rikkaat saavat tehdä hyvää. Niinpä he säästävät vähästään auttaakseen afrikkalaissyntyistä tanssinopettajaansa. Hyvää tekemällä saattaa kuitenkin tehdä pahaa, eikä vilpittöminkään aie ole aina hyvä. Joskus on sitä paitsi syytä laittaa omat asiat kuntoon ennen kuin voi auttaa toista.
Djembe-rummun jytke lyö tanssitunnilla naisia palleaan. Kolmikko seuraa opettajansa askelia. Kantaessaan huolta muista he eivät huomaa omaa hätäänsä.
Onko se pako vai pelastus? (kustantajan esittelyteksti)


Tämä oli monella tavalla mieltä hämmentävä kirja. Tiukasti kantaaottavaa, mutta kuitenkin jotenkin kieli poskessa ja ronskisti. En usko että teksti jättää ketään kylmäksi! Jokaisen naisen elämässä on pimeämpi puoli, josta ei kerrota täysin suoraan mutta josta vihjaillaan. Kukaan heistä ei kuitenkaan tunnu näkevän omaa hätäänsä, halu auttaa muita on suurempi. 

Ajankohtaista pohdintaakin mahtuu mukaan - akateeminen työttömyys tuskin aiheena vanhenee kovinkaan pian - ja, kuten sanottu, huumoria ja suoranaista komiikkaakin. Jotakin olisin kuitenkin kaivannut, nyt tarina jäi jotenkin ontoksi ja vaillinaiseksi. 

Mistä kirja minulle: kirjastosta 
Goodreads-tähdet: 2 tähteä
Kirjan tietoja: 
Riikka Takala: Ole hyvä 
Atena, 2014
152 sivua 

sunnuntai 10. heinäkuuta 2016

Lomalukemista vol 8. - Michael Mortimer: Fossiilivaltiatar (Mortimer #2)

Viikonloppureissulla mukanani oli vain yksi kirja, mutta lukeminen ei silti loppunut kesken. Michael Mortimerin Fossiilivaltiatar (Bazar 2015) on nimittäin melkoinen tiiliskivi, samoin kuin oli sarjan aloittanut Neitsytkivi (Bazar 2014), jonka luin ennen tämän blogin aloittamista. Nähtäväksi jää, ovatko sarjan tulevat osat samanlaisia... sarjasta on käsittääkseni kaavailtu kuusiosaista? 


Nuori biologian opiskelija Ida Nordlund jatkaa isäpuolensa Lassen kanssa merkillisen fossiilin etsintää. Heidän on päästävä Moskovaan ja löydettävä Idan isoäiti Alma ja vuosisatoja vanhan fossiilin kolme muuta osaa. Ehkä Alma osaa selvittää, miksi salaperäinen kivilöydös herättää niin paljon intohimoja, että joku on valmis tappamaan sen vuoksi. 
Tapahtumien pyörre kuljettaa Idan ja Lassen henkeäsalpaavaan seikkailuun. He eivät ole ainoita, jotka ovat kiinnostuneita kivestä, vaan sen jäljillä tuntuu olevan koko joukko tutkijoita. Ida haluaa myös saada vihdoin selville, onko hänen äitinsä todella kuollut. 
Michael Mortimer sekoittaa vauhdikkaassa takaa-ajotarinassa jännitystä, mystiikkaa ja populaaritiedettä. Fossiilivaltiatar on sarjan toinen osa. (takakansiteksti) 

Olin jo sarjan aloitusosan kohdalla sitä mieltä, että varsin hengästyttävää on meno, ja turhankin paljon kaikkea mahdollista tungettuna samaan pakettiin. Toisaalta tällaiset tiedettä ja seikkailua yhdistävät, hitusen yliluonnollisia elementtejä sisältävät jutut ovat aina olleet mieleeni. Siksipä tämänkin kirjan luki todella joutuisasti, ja aloitusosan lailla tämäkin koukutti aika mainiosti odottelemaan seuraavaa osaa. :)

Mistä kirja minulle: kirjastosta 
Goodreads-tähdet: 3 tähteä 
Kirjan tietoja: 
Michael Mortimer: Fossildrottningen (2014)
Suomentanut Susanna Paarma
Bazar, 2015 
641 sivua

Lomalukemista vol. 7 - Irma Poutajärvi: Ajo sallittu omalla vastuulla

Yhtenä iltana kaipasin jotain tosi kevyttä lukemista, siis totaalista "aivot narikkaan" -kirjallisuutta. Ja sitähän löytyi ihan omasta kirjahyllystä, jemmattuna sinne juuri kyseisenlaista tarvetta varten. :)



Irma Poutajärven Ajo sallittu omalla vastuulla (Karisto 1988) on just niin ihanaa hömppää kuin kansikuva jo lupaa. Punatukkainen tyttö ja komea, tumma mies - kuulostaa ihan Anni Polvalta, eikö? 

Suorasukainen, sanavalmis Maija on ikänsä touhunnut isänsä omistaman autokorjaamon nurkissa ja hallitsee epänaisellisesti kaikki autoon liittyvät niksit. Kerran kuitenkin hänkin jää autoineen tienposkeen, mistä hänet pelastaa erään autoliikkeen komea myyntipäällikkö Tuomas. Maija on kehittynyt mutkattomaksi tyttölapseksi suorasanaisen isänsä ja viiden veljensä kovassa koulussa, mutta huomaa pian jäävänsä toiseksi Tuomaksen seurassa. Ja miksi ihmeessä hänen sydämensä alkaa aina läpättää niin oudosti miehen ilmestyessä paikalle? (takakansiteksti)

Polva-tyylinen hömppä on kuulunut lempilukemistooni varmaan jo parikymmentä vuotta, tai varmasti jo pitempäänkin. Lainasin näitä kotikaupunkini kirjastosta kerta toisensa jälkeen, ja muutamia (kuten tämän kyseisen teoksen) olen hankkinut omaan hyllyyni divareista. En osaa tarkalleen sanoa, miksi tämäntyyliset kirjat vetoavat niin kovasti... kai se sitten on sitä totaalista pakoa arjesta. Ja olen vakaasti sitä mieltä, että nykyään tämänkaltaisia kirjoja ilmestyy ihan liian vähän. Saa vapaasti olla eri mieltäkin, mutta minusta näillä on ehdottomasti oma paikkansa kaiken muun (laadukkaamman?) kirjallisuuden rinnalla, piste. :) 

Mistä kirja minulle: omasta hyllystä (uusintaluku) 
Goodreads-tähdet: 4 tähteä
Kirjan tietoja: 
Irma Poutajärvi: Ajo sallittu omalla vastuulla 
Karisto, 1988 
159 sivua

Lomalukemista vol. 6 - Tuomas Saloranta: Juuri sellainen yö

On juuri sellainen yö, kun painajaiset heräävät eloon. 


Tuomas Saloranta: Juuri sellainen yö (Kuoriaiskirjat 2013)

Markus Rantalalla on avovaimo, nousujohteinen ura it-alalla, rivitaloasunto Espoossa, työsuhde-BMW ja labradorinnoutaja. Hänen elämänsä on tasaista ja turvallista, kunnes nuoruudenystävät Kivijärvi ja Tolppanen yllättäen kutsuvat hänet viettämään iltaa vanhaan kotikaupunkiin. 
Paljon on muuttunut sitten lukion päättäjäisten, kun ystävykset edellisen kerran kohtasivat. Kivijärvestä on tullut boheemikirjailija, Tolppasesta taas metsämökissä asuva erakko. Epäsuhtainen kolmikko päättää vielä kerran lähteä kotikaupungin laitamilla kohoavaan salaperäiseen metsään, joka on kiehtonut heitä lapsuudesta asti, mutta vanhojen aikojen muistelu vaihtuu pian epätoivoiseksi selviytymistaisteluksi. 
Pikkukaupunki-idyllin alla vaanii jotain synkkää ja uhkaavaa, ja Markus joutuu yöllisellä metsäretkellä kohtaamaan menneisyyden haamut, jotka on luullut jo haudanneensa. (takakansiteksti) 

Tekijän jälkisanojen mukaan kirja on syntynyt tilauksesta ystävälle lahjaksi, kylläkin alunperin lyhyempänä. Pituudella pilattu tarina ei ole vieläkään, mutta seitsemäänkymmeneenyhteen sivuun mahtuu melkoinen kauhukertomus. Kesäyön lähes pimeinä tunteina pelotti ihan sopivasti. :) Tällä kirjalla jatkankin Hämärän jälkeen -haasteen lukulistaa. Kirja sopii myös Helmet-haasteen kohtaan 20: kirjan nimi viittaa vuorokaudenaikaan.

Olikin oikeastaan todella ajankohtainen teos lukea juuri tänä kesänä. Juuri tänä viikonloppuna järjestettiin kotipuolessa lukioluokkamme luokkakokous, kun tuli kuluneeksi 20 vuotta lakkiaisista. Mitään näin hurjaa ei kyllä (tietääkseni) tapahtunut. Aivan täysin varma en voi olla, koska en erinäisistä syistä loppujen lopuksi päässytkään luokan tapaamiseen asti. Shit happens. :/

Mistä kirja minulle: kirjastosta 
Goodreads-tähdet: 3 tähteä 
Kirjan tietoja: 
Tuomas Saloranta: Juuri sellainen yö 
Kuoriaiskirjat, 2013
71 sivua

Lomalukemista vol. 5 - Seppo Porvali: Kersantti Kalle Päätalo

Taas vähän erilaista lukemista! :D Olen jo kertaalleen ainakin tainnut mainita että fanitan Kalle Päätaloa täysillä. Iijoki-sarja on luettu kokonaisuudessaan ainakin kolme-neljä kertaa, ja Koillismaa-sarja samoin. Yksittäisistä teoksista en ole niin innostunut. Joku noissa sarjoissa vaan viehättää ihan älyttömästi. 

Kalle Päätalon elämästä saa erittäin hyvän kuvan lukemalla nuo edellämainitut sarjat. Silti aina on mielenkiintoista lukea muidenkin kirjoittamia henkilökuvauksia. Seppo Porvali oli Kalle Päätalon hyvä ystävä, ja hän on kirjoittanut toisenkin teoksen Kalle Päätalosta: Kalle Päätalo, Ison miehen savotta. Tämä lukemani Kersantti Kalle Päätalo : mestarikirjailijan sota (Revontuli 2015) kertoo alaotsikkonsa mukaisesti Päätalon sotataipaleesta. 



Kalle Päätalon sota alkoi lossimiehenä Romppasensalmella, mistä hän siirtyi pioneerikoulutukseen Korialle joulukuun 1939 lopulla. Jatkosodassa Kalle kuului Hjalmar Siilasvuon III Armeijakunnan Jalkaväenrykmentti 53:een, jonka komentajana toimi everstiluutnantti Jussi Turtola. Suomalaiset etenivät saksalaisten aseveljien rinnalla syvälle Vienan korpeen tavoitteena Louhi ja Muurmannin rata. 
Venäläiset pistivät kovan kovaa vastaan. Kohtalokkaassa vastahyökkäyksessä Kalle haavoittui vaikeasti jääden loppuiäkseen invalidiksi. Hän oli jo sotasairaalassa kuullessaan, että JR 53 oli joutunut mottiin. Jussi Turtola kaatui. Kalle toipui, ja määrättiin Siiranmäellä Karjalan kannaksella sijaitsevan vankileirin talousaliupseeriksi. Piikkilanka-aitauksen takana ei ollut venäläisiä sotavankeja, vaan suomalaisia sotilaskarkureita, murhamiehiä ja huijareita. 
Kirjailija Seppo Porvalin 32. teoksessa kerrotaan laajasti ja historian taustaa vasten niistä olosuhteista, joissa tuleva menestyskirjailija vietti sotavuotensa ja millaisissa tehtävissä. Vastataan myös kysymykseen: miksi Kalle joutui mukaan epätoivoiseen hyökkäykseen Vienan korvessa Kapustnajajoen varrella elokuussa 1941. (takakansiteksti)

Kirja pohjautuu laajasti Päätalon Iijoki-sarjan sotavuosia käsitteleviin osiin, Hjalmar Siilasvuon ja Mannerheim-ristin ritari Paavo Kolin elämäkertoihin sekä Martti Turtolan teokseen Kyllä täällä kaatuakin voidaan : suomalainen upseerinkohtalo 1941 (Otava 2000), jossa hän kertoo setänsä Jussi Turtolan kohtalosta. Siis mitään sinänsä uutta ja mullistavaa tietoa kirja ei tarjoa, mutta pidin kovasti siitä, miten nämä ihmiskohtalot on otettu käsittelyyn samojen kansien väliin. Vaikka sotahistoria kiinnostaakin, ja Iijoki-sarja on tullut luettua useamminkin, silti en ollut osannut yhdistää Turtolaa Päätaloon. Oikea historia tuli jälleen kerran elävämmäksi kirjan kautta, hurraa sille! \o/

Mistä kirja minulle: kirjastosta 
Goodreads-tähdet: 3 tähteä 
Kirjan tietoja: 
Seppo Porvali: Kersantti Kalle Päätalo : mestarikirjailijan sota 
Revontuli, 2015
219 sivua  

perjantai 1. heinäkuuta 2016

Lomalukemista vol. 4 - Lois Lowry: The Giver (Giver Quartet #1)

Sainkin pitkästä aikaa luettua jotain englanninkielistä. Alun perin jo vuonna 1993 ilmestynyt Lois Lowryn The Giver (Houghton Mifflin Harcourt 2014) ilmestyi jo uutena painoksena, leffakannella. Kirjaa ei ole suomennettu, enkä muista nähneeni elokuvaakaan Suomen leffateattereissa. Toisaalta seuraan elokuvamaailmaa häpeällisen huonosti, ja voihan olla että olen vaan missannut leffan... dvd-levityksessä se kyllä näyttää olevan, ja löytyy meidänkin kirjaston valikoimista (varaukseen meni muuten!).


Kirja on nuorten scifi-kirjallisuutta, nykyään niin muodikasta dystopiaa. Näitähän on, ilmestyy jatkuvasti, jne jne. Mutta! Nytpä pitääkin muistaa että kirja on ilmestynyt jo reilut parikymmentä vuotta sitten. Ei näitä silloin tehtailtu nykymalliin. En itse asiassa muista lukeneeni yhtään tämänkaltaista kirjaa nuorempana.

Elämä Jonasin kotiyhteisössä on idyllistä. Tarkoin valitut synnyttäjä-äidit tuottavat lapsia, jotka annetaan sopiviin perheyksiköihin: yksi poika ja yksi tyttö jokaiseen. Puolisot valitaan jokaiselle valmiiksi, samoin työpaikat. Kukaan ei kyseenalaista tätä. Kaikki tottelevat. Yhteisö on paikka, jossa ei ole ristiriitoja, epätasa-arvoisuutta, avioeroja, työttömyyttä, epäoikeudenmukaisuutta... eikä valintoja.

Kaikki ovat samanlaisia. Paitsi Jonas. 

"Kahdentoista seremoniassa" kaikki yhteisön 12-vuotiaat kuulevat tulevan elämäntehtävänsä. Mutta Jonas saa erityisen tehtävän. Hän aloittaa koulutuksensa erikoisen vanhan miehen kanssa, joka tunnetaan vain nimellä "The Giver". Jonasista tulee "The Receiver" - hän ottaa vastaan muistoja. Koulutuksen edetessä käy nopeasti ilmi, että yhteisö on joutunut luopumaan paljosta saavuttaakseen nykyisen harmonisen elämänsä: yhteisön asukkaat eivät näe värejä, eivätkä kuule musiikkia. Voimakkaita tunteita ei ole, vaikka kaikki luulevatkin tuntevansa esim. rakkautta tai vihaa. Henkilökohtaisista asioista ei keskustella, koska se ei ole sopivaa. Auktoriteetit ovat ehdottomia, niitä ei kyseenalaisteta.

Mutta heti, kun Jonas oppii menneestä muistojen kautta, hän alkaa miettiä, eikö elämä voisi olla toisenlaista. Parempaa. Hän ymmärtää kuitenkin, että muutosta ei hyväksyttäisi noin vain. Liika tieto voisi olla yhteisön jäsenille vaarallista. Tapahtumien edetessä on kuitenkin selvää, että muutosta tarvitaan. Niinpä Jonas ja Giver lyövät viisaat päänsä yhteen ja punovat juonen, jonka avulla muutos saattaisi olla mahdollinen.

Vaikka teksti on englanninkielistä, se on helposti ja nopeasti luettavaa. Aluksi tuntui, että mitään ei tapahdu, mutta sittenpä alkoikin tapahtua. Kirja loppui ihan kesken, pitänee pistää seuraava osa varaukseen heti... 

Kirja sopinee Seitsemännen taiteen tarinat -haasteeseen, ainakin siinä on elokuvakansi. :)

Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 4 tähteä 
Kirjan tietoja: 
Lois Lowry: The Giver (1993)
Houghton Mifflin Harcourt, 2014
225 sivua