tiistai 31. toukokuuta 2016

Nuortenkirjoja kuoleman kosketuksesta

Ahdistavat aiheet kuuluvat olennaisena osana nuortenkirjallisuuteen, ja yleensä näiden teemojen parista löytyvät ne minullekin mieleisimmät kirjat, jostain kumman syystä. 


Sara Saarelan kolmas nuortenromaani Kanssasi en tarvinnut sanoja (Kharis 2016) kertoo sisaruudesta, kuolemasta ja yksinäisyydestä. Teksti on melko runollista, mutta kuitenkin helppoa luettavaa. 

Kun juostaan siskon kanssa järven rannalla, riidellään ja kuivataan kyyneleet hiekkaisilla sormilla. Kun puhutaan niin kuin oltaisiin yksin, vaikka aina on oltu yhdessä. Kun yksinäisyys on kaikkein vahvinta öisin ja kukaan ei laula kevätlaulua, koska hän on poissa. (takakansiteksti) 

Mimmi ja Pihla ovat onneksi saaneet olla aina yhdessä, vaikka äiti ei heitä voinutkaan hoitaa. Mutta nyt Pihla on poissa. Mimmi karkaa sijaisvanhempiensa luota ja päätyy parempaan paikkaan, nuorten psykiatriselle osastolle. Siellä Mimmi saa apua siskon kuoleman käsittelyyn, ja kohta hän pääsee siirtymään nuorisokoti Koivuun. 

Kun saavumme Koivuun, omahoitajani tulee minua autolle vastaan. Hänen nimensä on Fanni, hän on nuori hoitaja, ehkä kolmekymmentä tai alle. Hän ottaa muovipussini auton takapenkiltä ja suuntaa sisälle, kävelee pieneen huoneeseen ja laskee pussit lattialle. Minä tulen perässä, riisun kengät eteiseen, joka on täynnä huiveja ja takkeja, kenkiä on joka puolella. Huoneeni on pieni ja siisti. Keltainen. Ironista. Sinä vihaat keltaista, minä olen aina rakastanut sitä. Ja nyt kun et ole enää täällä, saan asua keltaisessa huoneessa. Sinä et koskaan sallisi sitä, ainakaan jos asuisit itse samassa huonessa. 
Täällä on perhehuone, jossa sisarukset voivat asua. Siellä ei asu nyt ketään. Haluan sinne asumaan sinun kanssasi. (s. 68)

Siskon kuolema ottaa koville, mutta Mimmi saa apua. Myös henkistä - terapia alkaa syksyllä - ja hengellistä: seurakunnan nuorisotyöntekijä Miika käy juttelemassa Mimmin kanssa uskonasioista. Ja tämä on sitten se kohta, missä minun kiinnostukseni lopahtaa. Uskonasiat ovat toisille tärkeämpiä kuin toisille, ja minulle niillä ei ole suurtakaan merkitystä. Se on jokaisen oma asia, ja sitä ei tarvitse kenenkään toiselle tyrkyttää. Tämä kirja ei toki ole pahimmasta päästä uskontoa tyrkyttävä kirja, mutta se vähäkin tuntui jotenkin turhalta ja päälleliimatulta. Asiaa olisi voinut käsitellä ilman uskontoakin. 


Saarelan kirjasta nappaan pisteen Kirjaherbarioon: kirjailijan nimi on kasvisuvun nimi. Sarat (Carex) on sarakasvien heimon runsaslukuisin suku. 

Mistä kirja minulle: kirjastosta 
Goodreads-tähdet: 2 tähteä (ihan tuon uskonto-elementin takia)
Kirjan tietoja: 
Sara Saarela: Kanssasi en tarvinnut sanoja 
Kharis, 2016
124 sivua

Marja-Leena Tiaisen toinen tämänvuotisista uutuuksista Viestejä Koomasta (Tammi 2016) käsittelee kuolemanrajakokemusta nuoren tytön näkökulmasta. 

Ysiluokkaa edeltävänä keväänä Silvan elämä muuttuu, kun hänet yllytetään hyppäämään sillalta jokeen. Mutta miksi tyttö ei nousekaan heti pinnalle? 
Silva havahtuu oudossa paikassa, Koomassa. Hän tutustuu siellä toisiin nuoriin, jotka ovat kaikki kuolemanvaarassa. Silva saa myös tehtäväkseen viedä viestejä eläville. Luokkatoveri Inkerille on sanottava: "Ota kivet pois taskuista". Muutkin viestit ovat tärkeitä, ja ne voivat mullistaa vastaanottajan elämän. Silvan mielessä herää toivo: ehkä hänen onkin tarkoitus jatkaa elämäänsä? Viestithän on vietävä perille. 
Kun Silva herää sairaalassa hän on ymmällään. Mitä oikein on tapahtunut, oliko Kooma kuvittelua vai unta? (takakansiteksti) 

Nuorenahan pitää kokeilla ja tehdä kaikenlaista, tyhmääkin. Silvalla homma vaan uhkaa karata lapasesta kokonaan. Kaveripiiri, Jemina etunenässä, näyttää huonoa esimerkkiä ja yllyttää mukaan näpistelemään, kiusaamaan toisia, ryyppäämään. Kunnes homma alkaa saada Silvan mielestä jo liian ikäviä piirteitä, mutta kieltäytyäkään ei kehtaa. Ja sitten käy Silvallekin huonosti. 

Kooma on erikoinen elämän ja kuoleman välinen tila, jossa Silva kohtaa monenikäisiä ihmisiä. Paikka on vähän pelottavakin, ja sieltä katoaa väkeä ihan yhtäkkiä. Toiset ihan yksin, toiset jonkun mukana. Mihin he menevät? Silvalle selviää, että yksin katoavat ihmiset pääsevät todennäköisimmin takaisin elämään, ne jotka katoavat yhdessä jonkun toisen kanssa, jatkavat matkaa Tuonpuoleisiin. Heitä on tultu hakemaan. Silva takertuu toivoon: hän ei tahdo vielä kuolla, hän haluaa takaisin kotiin! Vielä paremmalta alkaa vaikuttaa, kun Silva kuulee, että joskus kuolleet tulevat etsimään Koomasta viestinviejiä. Näillä on parhaat mahdollisuudet päästä takaisin elävien kirjoihin. Eikä aikaakaan, kun Silvakin saa viestin välitettäväkseen - ja toisen, ja kolmannen... mutta koska on aika palata? Ja mitä tapahtuu muille Silvan Koomassa tapaamille nuorille?

Paluun, heräämisen ja sairaalasta kotiutumisen jälkeen Silva kokee muuttuneensa. Sekoilut entisen kaveripiirin kanssa eivät kiinnosta enää, ja Silva on tarpeeksi vahva kieltäytyäkseen ja kasvaakseen. Koomassa vietetty aika tuntuu välillä todelliselta, välillä kuvittelulta. Vähitellen Silva rohkaistuu välittämään hänelle jätettyjä viestejä eteenpäin, ja pystyy näin vaikuttamaan monien surevien ja vaikeuksissa olevien ihmisten elämään. Siinä sivussa omakin elämä asettuu oikeaan uomaansa. 

Hieno ja koskettava kirja, eikä minkäänlaisten katsomusten tyrkytystä! Mahtavaa! \o/ 

Mistä kirja minulle: kirjastosta 
Goodreads-tähdet: 4 tähteä 
Kirjan tietoja: 
Marja-Leena Tiainen: Viestejä Koomasta 
Tammi, 2016 
210 sivua

sunnuntai 29. toukokuuta 2016

Johanna Valkama: Itämeren Auri (Metsän ja meren suku #1)

Olen tainnut muutamaan otteeseen tulla maininneeksi että pidän historiallisista romaaneista. Pidän myös romantiikasta, joten kun nämä kaksi genreä yhdistetään, saadaan lähes takuuvarmasti miun-maun-mukkainen kirja. 

Johanna Valkaman esikoisteoksen Itämeren Auri (Otava 2016) ilmestyminen oli mennä minulta ohi, mutta onneksi hoksasin kirjan muutama viikko sitten kirjastoon saapuneesta uutuuskirjalastista. Jo ensivilkaisu kansikuvaan houkutti tarttumaan kirjaan, ja kun kurkkasin takakansitekstiä, oli kirja jo pakko pistää varaukseen, niin lupaavalta se vaikutti (sanoisinko hitusen harlekiinimaisesta korniudestaan huolimatta, tai ehkä juuri siksi ^_^).



Miehen voimakas rinta tuntui nahkaisen vaatteen läpi. Uusi lämpö poltti Auria. Se ei ollut enää kipinöivän kuusen hehkua vaan palavan koivun kuumuutta. 
Suolammen kylässä asuvalla nuorella Aurilla on yksi tavoite: hän haluaa Hämeen mahtavimmaksi parantajaksi. Suunnitelmat joutuvat kuitenkin vaakalaudalle, kun Auri eräänä päivänä löytää metsästä haavoittuneen, komean muukalaisen. 
Parantajan tie ei ole vaimon tie, mutta merten takaa saapunut Haakon herättää Aurissa tunteita, joita vastaan on aina vain vaikeampi taistella. 
Rautakauden Pohjolaan sijoittuva romanttinen seikkailu vie lukijan linnavuorten maasta Itämeren aalloille, missä viikingit käyvät veristä valtataistelua naapurikansoja vastaan. Aurin ja Haakonin tarinaa värittävät taianomainen pohjoisen luonnon kuvaus sekä suomalainen ja skandinaavinen mytologia. (takakansiteksti)

Auri on elänyt Suolammen kylässä koko ikänsä eikä muusta maailmasta juuri tiedä. Lähistöllä on Hakoisten linnavuori, jonne Auri haluaa päästä käymään, mutta isoäiti Tiera ei vielä ole häntä sinne päästänyt. Tiera on kasvattanut Auria kuin omaa lastaan ja kouluttaa hänestä parantajaa. Tämä onkin Aurin hartain toive - mieluummin parantajaksi kuin vaimoksi. Vanhemmistaan Auri ei tiedä juuri mitään. 

Auri oli kuullut tarinan useasti talven pitkinä iltoina. Nuorena parantajana Tiera oli kuullut karhujumalan kutsun - sekä morsioksi että karhun lapsen äidiksi. Tiera oli kasvattanut karhun tyttären Aavan yksin, työskennellen kylän parantajana. Vaan vuosia myöhemmin Otso oli kutsunut Aavan takaisin metsänpeittoon, syntymäpesään ja sumuun, henkien ja jumalten käytäville. Sitä ei kuitenkaan sopinut murehtia. Parempi oli Aurin kulkea pystypäin ja ylpeänä suvustaan. Hänet itsensä karhu oli antanut Tieralle vaihdossa: lapsena lapsesta. Auri, kylänsä outolintu, oli heikompi veressään - syntyisin vain puolukasta, jonka Aava oli poiminut mättäältä ja josta oli tullut raskaaksi. Mutta äitinsä kautta oli Aurikin Tieran ja Tapiolan sukua. Siksi Auri, metsän lapsi, oli päättänyt oppia parantamisen taidon, joka asui hänenkin sisällään. (s. 16)

Karhu on Aurille monella tavalla merkityksellinen. Hänetkin valitaan karhun morsiameksi syyspäiväntasauksen peijaisiin. Mutta karhu valitsee jonkun toisenkin - linnavuoria valloittamaan tullut viikinkinuorukainen Haakon joutuu karhun hyökkäyksen kohteeksi lähellä Suolammen kylää. Aurin tehtävä on parantaa hänet terveeksi, jotta hänkin voi ottaa paikkansa peijaisissa. Aurin ja Haakonin kohtalot kietoutuvat toisiinsa karhun kautta, ja molemmat tuntevat vetoa toistansa kohtaan.

Oih! Juuri niin romanttista kuin pitääkin, mutta ei mitään hömppää. Kirjasta tulee mieleen Kaari Utrion parhaimmisto (eli ne vanhemman pään kirjat, itse en niin hirveästi välitä näistä uusimmista Utrioista). Rautakauden ihmisten ja elämän kuvaus on vakuuttavaa, kirjailija on selkeästi perehtynyt aiheeseen huolella. 

Kirja imaisi mukaansa heti ensimmäisiltä sivuilta lähtien, ja olisin varmasti lukenut kirjan samoilla silmillä loppuun asti, jos lukulamppu ei olisi päättänyt palaa juuri pahimmoilleen. Tämä kirja on hyvä ottaa mukaan Lukuiloa-haasteeseen. :) 

Mistä kirja minulle: kirjastosta
Goodreads-tähdet: 5 tähteä 
Kirjan tietoja: 
Johanna Valkama: Itämeren Auri 
Otava, 2016
443 sivua

keskiviikko 25. toukokuuta 2016

Stephen King: Se

Alkuvuodesta ilahduin suunnattomasti, kun huomasin että Stephen Kingin kauhuklassikko ilmestyi uutena painoksena. Kyseessä on tietystikin järkälemäinen Se, johon tutustuin ensimmäistä kertaa lähes neljännesvuosisata sitten yläkouluikäisenä. Silloin en ollut kuullutkaan koko kirjasta mitään, vaikka tutustuin Kingin kirjoihin jo kuudennen luokan aikana, kun silloinen opettajamme hehkutti jotain kohtausta Uinu uinu lemmikkini -teoksesta... 

Tähän teokseen tutustuin siis ensin elokuvan muodossa. Meitä oli suht tiivis neljän tytön porukka, joka kokoontui aina silloin tällöin yökylään toistemme luokse, ja kuvioihin kuuluivat aina kauhuleffat. Videovuokraamossa käytiin kaverin isosiskon kanssa, jotta saatiin varmasti ne kauheimmat leffat katsottavaksi... joihin siis ei oma ikä riittänyt. Kerran sitten vuokrasimme Sen. Leffa katsottiin saman tien, ja sen jälkeen pelkäsin mennä vessaan varmaan ainakin kuukauden. 

Sitten etsin käsiini kirjan... ja totesin sen vielä paaaaaaljon pelottavammaksi ja paremmaksi. Muutamia vuosia sitten löysin kirjan vanhoina pokkareina (siis kahdessa osassa) divarista ja ostin sen innoissani itselleni ihan törkeän kovalla hinnalla. Tämä jo valmiiksi kovia kokenut pokkarilaitos ei meinannut kestää sitä yhtäkään lukukertaa, joten nyt olikin jo korkea aika korvata kirja uudella. 


Stephen King: Se (Tammi 2015)
Derry on pieni kaupunki Mainessa. Paikka, joka tuntuu yhtä tutulta kuin oma kotikaupunki. Mutta sen uumenissa asuu sanoinkuvaamaton paha, joka vainoaa lapsia, houkuttaa heitä klovninkujein, pelottaa hirvittävin painajaisin, raatelee ja tappaa. Jolle ei ole muuta nimeä kuin Se.
Kauhun kuninkaan klassikko. Tuntematon paha terrorisoi pikkukaupunkia voittamattoman Stephen Kingin mestarinnäytteessä. Se aiheutti painajaisia kokonaiselle sukupolvelle kolmekymmentä vuotta sitten. Nyt tämä modernin kauhun perusteos on yleisön pyynnöstä jälleen saatavilla, ja uuden ikäluokan on aika kiertää klovnit kaukaa ja varoa viemäreitä. Kahdella aikatasolla liikkuva tarina seuraa kiusattujen lasten taistelua pahaa vastaan. Hirviö lyödään kerran, mutta kolmekymmentä vuotta myöhemmin on palattava sinne, mihin kukaan ei halua mennä: lapsuuden kauhujen äärelle. (kustantajan esittelyteksti) 


- Haluatko veneesi, Georgie? kysyi Penninvenyttäjä. - Kysyn samaa uudestaan vain siksi, ettet näytä kovin innokkaalta. Hän nosti venettä ylemmäksi ja hymyili. Hänellä oli yllään pullisteleva silkkipuku, jonka napit olivat isot ja oranssinväriset. Rinnalla roikkui iso kirkkaan sähkönsininen solmio ja hänellä oli isot valkoiset sormikkaat, sellaiset kuin Mikki Hiirellä tai Aku Ankalla. 
- Joo, kyllä haluan, sanoi George ja kurkisti viemärikaivoon. 
- Entä pallon? Minulla on punaisia ja vihreitä ja keltaisia ja sinisiä...
- Pysyykö ne itsestään ilmassa?
- Ai että pysyykö ne itsestään ilmassa? Pellen virnistys leveni. - Kyllä vain pysyvät. Ja kelluvat veden pinnalla! Ja minulla on hattaroita... 
George ojensi kätensä. 
Pelle tarttui siihen. 
Ja George näki pellen ilmeen muuttuvan. 
Se, mitä hän seuraavaksi näki, oli niin kamalaa, että pahimmatkin kuvitelmat kellarin hirviöstä tuntuivat kauniilta unilta. Se, mitä hän näki, vei häneltä järjen yhdellä teräväkyntisellä iskulla. 
- Ne pysyvät ilmassa ja kelluvat vedessä, hyrisi viemärin olio tukkoisalla ja hekottavalla äänellä. [--] Ne pysyvät ilmassa ja kelluvat vedessä, se murisi, - ne kelluvat, Georgie, ja kun sinä olet kanssani täällä alhaalla, sinäkin kellut - [--] 
- Kaikki täällä alhaalla kelluu, kuiskasi tuo hekottava mätä ääni ja yhtäkkiä kuului kun jokin repesi ja tuska leimahti eikä George Denbrough enää tiennyt mistään mitään. (s. 14-15)

Se piileskelee ja nukkuu syvällä Derryn alla (tai jossain?), Se on ollut siellä kauemmin kuin kukaan voisi ikinä kuvitella. Se herää vajaan kolmenkymmenen vuoden välein syömään. Se vainoaa ja syö lapsia. Aikuiset eivät tiedä Siitä mitään. Se näyttäytyy vain lapsille. Paitsi että... Edellisen kerran, kun Se oli hereillä, tietyt lapset melkein tuhosivat Sen. Melkein. Siksi Se on vihainen, ja peloissaan. Nyt Sen on pakko tuhota nuo lapset, jotka ovat jo aikuisia. Sen on pakko näyttäytyä myös aikuisille. Sen on taas aika pukea klovnin asu ylleen. 

Se lukeutuu pelottavimpiin ikinä lukemiini kirjoihin, ja aika lähelle kyseisen listan kärkeä. En osaa tarkkaan sanoa, miksi. Onko se kirjan alkukantainen, klovnin hahmon ottava paha? Vai kovia kokenut lapsiseitsikko? Vai lapsuuden kauhujen paluu ja uudelleen kohtaaminen? Vai nämä kaikki yhdessä? Sen tiedän, että kirja on huikeasti parempi kuin vuonna 1990 tehty tv-elokuva. Tuo kolmituntinen filmi on nykynäkökulmasta katsottuna todella kökkö ja huvittava, mutta se 15-vuotias minä on edelleen sen äärellä ja sitä muistellessa yhtä kauhuissaan. Ja vaikka mielikuvani kirjasta ovat muodostuneet elokuvan perusteella, se ei mielestäni ole mitenkään latistanut kirjan kokemista. Nyt luettuani kirjan jo "aika monetta" kertaa (vähintäänkin neljäs kerta, luulisin...) näen henkilöt edelleen mielessäni saman näköisinä kuin elokuvassa. (Näinhän on käynyt myös Harry Potterien, Sormusten herran, Nälkäpelin jne jne jne kanssa, enkä pidä sitäkään huonona asiana.)

Tuntuu toisaalta hassulta kirjoittaa noin, kun yleensä ottaen olen sitä mieltä että aina ehdottomasti ensin kannattaisi lukea kirja, ja vasta sitten katsoa elokuva (jos ollenkaan). Oma mielikuvitus kun on filmiteollisuutta tehokkaampi ja yleensä parempi vaihtoehto. Joskus kuitenkin käy niin, että kirja ja elokuva tukevat toisiaan juuri oikealla tavalla - ja tämä on tietysti aina subjektiivinen näkemys... Minulle toimii tämä kirja-elokuvapari, joku toinen tykkää ihan jostain muusta. :) 

Kirjan luin taas uudelleen pääasiassa ihan nostalgiasyistä, mutta myös Hämärän jälkeen -lukuhaasteen tiimoilta. Kirja ansaitsee paikkansa haastelistalla aivan ehdottomasti! 

Mistä kirja minulle: oma ostos / omasta hyllystä (uusintaluku)
Goodreads-tähdet: 5 tähteä 
Kirjan tietoja: 
Stephen King: It (1986)
Suomentaneet Ilkka ja Päivi Rekiaro 
Tammi, 2015 
1136 sivua

maanantai 23. toukokuuta 2016

Katariina Vuori: Joulumerkkikodin lapset

Tämän kirjan luin jo lähes kuukausi sitten Vappulukuhaasteen aikana, mutta bloggaaminen on venähtänyt... ainakin osittain siitä syystä, että teos vaati vähäsen sulattelua. Katariina Vuoren Joulumerkkikodin lapset (Like 2016) oli yksi eniten odottamiani tämän kevään teoksia, ihan siitä syystä että asun suhteellisen lähellä Oulun vanhaa Joulumerkkikotia ja talo kiinnostaa minua kovasti. 



Joulumerkkikodin lapset -teoksessa palataan aikaan, jolloin Suomessa kuoli yksi ihminen tunnissa tuberkuloosiin eikä tautiin ollut parantavaa hoitoa. Tautia hävettiin samalla tavalla kuin alkoholismia nykyään, ja tartunnan saaneiden perheet kierrettiin kaukaa.
Taudin leviämisen ehkäisy oli suurelta osin eristämisen varassa. Tätä tarkoitusta varten 1930-luvulla perustettiin Joulumerkkikoteja, joiden toiminta rahoitettiin pitkälti joulumerkkien myynnillä. Joulumerkkikodeissa asuivat lapset, joiden perheissä oli tuberkuloosia.
Keuhkotautiset äidit kävivät synnyttämässä parantolasta käsin, mutta tartuntavaaran vuoksi kontakti vastasyntyneeseen kiellettiin kokonaan. Vasta keskimäärin kahdeksan kuukauden kuluttua äidit saivat ensimmäisen kerran lapsensa syliinsä.
Tuberkuloosinvastaisen työn historian lisäksi tässä ainutlaatuisessa teoksessa luodaan yli 60 henkilöhaastattelun ja valokuvien kautta koskettava kuva lasten elämästä Joulumerkkikodissa, äitien surusta ja häpeästä, Joulumerkkikotien hoitokulttuurista ja lasten elämästä Joulumerkkikodin jälkeen. Aiheesta ei ole kirjoitettu tietoteosta aiemmin, ja Joulumerkkikotien toiminta on yleisesti valtaväestölle tuntematonta. Silti sillä on suuri vaikutus nykypäivään: viimeinen Joulumerkkikoti suljettiin vuonna 1973.
Teoksessa sivutaan ajankohtaisia aiheita varhaislapsuuden vuorovaikutussuhteen hajoamisesta nykyisiin tautiepidemioihin. Viime vuosina tuberkuloosin lääkkeille vastustuskykyiset muodot ovat lisääntyneet muun muassa Venäjällä. (kustantajan esittelyteksti) 


Jokin tässä aiheessa koskettaa minua syvästi. Äitinä tuntuu kauhealta ajatella, että joutuisi antamaan vastasyntyneen vauvansa useaksi kuukaudeksi pois - vaikka se sitten pelastaisikin lapsen vakavalta sairaudelta. Miten tällainen toiminta on vaikuttanut lapsen kehitykseen, kun varhainen vuorovaikutussuhde omaan perheeseen jää vaillinaiseksi? Onko hoitajilla oikeasti ollut aikaa huolehtia jokaisesta vauvasta tasapuolisesti? Näihin kysymyksiin kirjassa etsitään jonkinlaisia vastauksia, mutta silti asia jää askarruttamaan melkoisesti. 

En malttanut odottaa kirjan saapumista kirjaston kokoelmiin, vaan ostin sen itselleni heti sen ilmestyttyä. Onneksi, sillä uskon palaavani kirjan pariin vielä monta kertaa. Helmet-haasteesta kuittaan kohdan 14: historiaa käsittelevä tietokirja.

Mistä kirja minulle: oma ostos 
Goodreads-tähdet: 4 tähteä 
Kirjan tietoja: 
Katariina Vuori: Joulumerkkikodin lapset
Like, 2016
248 sivua

sunnuntai 22. toukokuuta 2016

Ante Aikio: Jänkäjärven syöverit (Aigi-saaga #1)

Aigin matka saamelaisen mytologian maailmoissa alkaa kilvoittelulla kevätauringon ensisäteestä ja jatkuu sukelluksella Saivomaailmaan etsimään lapsuudenystävää. Vauhdikkaalla taipaleella Aigille on apua gobmien, skaimmadasten ja muiden voimaolentojen tuntemuksesta. 
Jänkäjärven syöverit on erilainen fantasiatarina. Voimakas luontoyhteys, neuvokkuus, rohkeus ja myyttiset voimat ovat aina olleet läsnä saamelaisuudessa. Värikäs uskomusmaailma yritettiin aikoinaan tuhota, mutta Aigi-saaga ammentaa henkensä sitkeästi säilyneestä perinteestä kuin se olisi ikuista totta. Noitamaisen kiehtova kirja langettaa lukijansa loveen. (takakansiteksti) 


Ante Aikion Jänkäjärven syöverit (Texthouse 2013) valikoitui luettavaksi Suketuksen Kansojen juurilla -lukuhaasteen vinkkilistasta. Jonkin aikaa kirja ehti hyllyssä odotella ennen kuin sain tartuttua siihen. Fantasia kun ei jostain syystä mahdottomasti houkuttele, en tiedä miksi. Kirja oli kuitenkin yllättävän nopea- ja helppolukuinen. Valitettavasti ei kuitenkaan mikään huipputeos... ihan ok, mutta siinä se. 

Alun johdanto-osa Aigi-saagan maailmaan on hitusen jaaritteleva ja selittelevä. Samat asiat toistuivat myöhemmin osana kertomusta, joten jossain määrin turhaltakin se tuntui. Kertomus sinänsä alkaa nopeasti, Aigin varhaiset vuodet ohitetaan muutamalla kappaleella ja sitten päästään varsinaisiin seikkailuihin. 

Jos kohta tarinasta puuttuukin se kuuluisa jokin, Aigin seikkailut tekevät saamelaismytologiaa tunnetummaksi. Itselleni nämä ainakin olivat aivan entuudestaan tuntemattomia tarinoita. Ja vaikka en varauksettomasti ihastunutkaat teokseen, täytynee saagan toiselle osalle (Lovi) antaa mahdollisuus. 

Mistä kirja minulle: kirjastosta 
Goodreads-tähdet: 2 tähteä 
Kirjan tietoja:
Ante Aikio: Jänkäjärven syöverit 
Piirrokset ja kannen kuva Goranus Oy
Texthouse, 2013
219 sivua

tiistai 17. toukokuuta 2016

Marguerite Abouet: Aya : elämää Yop Cityssä


Sarjakuvien lukeminen on jäänyt aikuisvuosina melko vähäiseksi, mutta aina silloin tällöin löytyy helmi, kuten Marguerite Abouetin Aya : elämää Yop Cityssä (Arktinen Banaani 2010).



Yopougonin eli lempinimeltään Yop Cityn lähiö sijaitsee Norsunluurannikolla. Nuori Aya elää siellä 1970-luvun lopulla, keskellä muutoksen tuulia. Entinen Ranskan siirtomaa on itsenäistynyt ja elää voimakkaan talouskasvun aikaa.
Omalla tavallaan Ayan tarinaa voi kuvata "Afrikan Mämmiläksi", sillä sarjalle keskeistä on koko yhteisön kehitys. Lapsia syntyy, avioliittoja solmitaan, mutta erojakin tulee. Perinteet ja rakennemuutos törmäävät. Moni lähtee Ranskaan etsimään itselleen parempaa tulevaisuutta ja taatakseen Yop Cityyn jäävälle perheelleen paremman elannon. Osittain Marguerite Abouetin omaan elämäntarinaan perustuva Aya palkittiin heti ilmestyttyään vuoden parhaana esikoisalbumina Angoulêmen sarjakuvafestivaaleilla Ranskassa 2006. Raati kehui erityisesti Ayan tarinan raikkautta ja huumoria, sen elävää kieltä ja kerronnan luontevuutta. Hahmot ovat rehellisesti ja realistisesti rakennettuja. Afrikasta voi kertoa muutoinkin kuin vain keskittymällä kliseisiin, kurjuuteen, kulkutauteihin ja nälkään. Ayassa afrikkalainen elämänrytmi tulee lähelle lukijaa. (kustantajan esittelyteksti)


Aya on aivan eri maata kuin ystävänsä Adjoua ja Bintou, joita kiinnostaa vain biletys ja miestenmetsästys. Aya ottaa koulunkäynnin tosissaan ja haluaisi lääkäriksi. Isän mielestä koulutus on poikia varten, tytöt menevät naimisiin. Siksi Ayakin esitellään isän pomon pojalle, Moussalle. Vaan Moussa on ehtinyt sotkea asiansa jo pahan kerran, ja joutuu astumaan aviosäätyyn aivan jonkun muun kanssa, Ayan helpotukseksi. Vaan jääköhän Adjouan satimeen kuitenkin väärä mies? Tarina jää harmillisesti kesken, eikä jatkosta ole näkynyt eikä kuulunut mitään tietoja. 

Tämän kirjan myötä kaunokirjallinen maailmanvalloitukseni etenee Afrikan kamaralle, Norsunluurannikolle. Ja koskapa kyseinen valtio kävi sisällissotaa vuosina 2002-2007, se vastaa myös Helmet-haasteen kohtaan 42 (2000-luvulla sotaa käyneestä maasta kertova kirja).

Mistä kirja minulle: kirjastosta 
Goodreads-tähdet: 4 tähteä 
Kirjan tietoja: 
Marguerite Abouet & Clément Oubrerie: Aya de Yopougon 1
Suomentanut Kirsi Kinnunen, tekstannut Ninni Aalto
Arktinen Banaani, 2010
112 sivua

maanantai 16. toukokuuta 2016

Aisopos: Faabelit

Aisopos on ehkä kuuluisin kaikista antiikin kreikkalaiskirjailijoista, Homerosta ja Platoniakin tunnetumpi. Itse miehestä ei tiedetä juuri mitään. Mutta hänen nimelleen merkityt eläintarinat, faabelit, tunnetaan sitäkin paremmin: ahkera muurahainen ja laiska heinäsirkka, jäniksen ja kilpikonnan juoksukilpailu, poika joka huusi turhaan sutta ja lukemattomat muut faabelit ovat hauskuuttaneet ihmisiä tuhansia vuosia - koska ne pitävät hirtehisen hauskaa ihmisyyden kustannuksella. 
Tähän kokoelmaan on huolella valittu yli 450 faabelia moraaleineen, kaikki uusina suomennoksina, enemmistä ensi kertaa suomeksi. Ja kuten paljastuu, faabeleita ei ollut alun perin edes tarkoitettu perheen pienimmille. Niiden tyly, brutaali, ilkeä maailma voi ensin yllättää, kunnes opimme eläinten kautta nauramaan itsellemme. (takakansiteksti) 



En usko, että on olemassa ketään, joka ei koskaan olisi kuullut tai lukenut yhtään Aisopoksen faabeleista. Niistä on tehty niin monia eri versioita, runomuotoisista aina ylipitkäksi venytettyihin satuihin ja Disney-filmatisointeihin asti. Voin toki olla väärässäkin, mutta väitän silti, että harvassa ovat ne, jotka ovat tutustuneet kaikkiin faabeleihin. 

Vuonna 2010 suomeksi julkaistuun kokoelmaan on valikoitunut kaikkiaan 453 faabelia - "täydellinen kokoelma moraaleineen".  Moraali on siis se faabeliin sisältyvä opetus. Osa näistä kokoelman teksteistä toistaa ja täydentää toisiaan, pienin vivahde-eroin. Silti jokaiselle tuntuu olevan oma paikkansa ja käyttötarkoituksensa. 

Suurin syy siihen, miksi tähän kirjaan tartuin, on Läpi historian -lukuhaaste. Kyseisellä kirjalla pääsen avaamaan tämän mielenkiintoisen haasteen - piste antiikin kirjallisuudesta! Lukiessani hoksasin että kirja sopii myös omaan Apinan vuosi -lukuhaasteeseeni. Kirjan 453 faabelista vain muutamassa käsitellään apinoita, mutta kuitenkin. Kokoelman suomentaja Jari Tammi kertoo kirjan esipuheessa mm. siitä, miten stereotypiat ovat tärkeässä osassa faabeleissa: ketut ovat ovelia, sudet pahoja, jänikset pelkureita ja niin edelleen. Apinan osa faabeleissa ei ole mitenkään mairitteleva. 

Apina mainitaan faabeleissa
69: Apina ja kalastajat (apina yrittää matkia kalastajia mutta sotkeutuu verkkoon ja hukkuu), 85: Apina ja delfiini (delfiini pelastaa apinan haaksirikkoutuneesta laivasta, mutta apinan valehdeltua törkeästi delfiini sukeltaa ja antaa apinan hukkua), 
114: Apina ja kameli (kameli haluaisi pystyä tanssimaan yhtä hienosti kuin apina, mutta onnistuu vain "liikehtimään absurdisti" herättäen inhoa muissa eläimissä - ainoa näistä faabeleista joissa apina osoittautuu "paremmaksi"), 
213: Kameli, norsu ja apina (kameli ja norsu haluavat kumpikin kuninkaaksi ja apina toimii tuomarina eikä valitse kumpaakaan), 
214: Kettu ja apina (apina tulee valituksi kuninkaaksi, mutta kettu tekee sen naurunalaiseksi), 
216: Apina ja leijonan hengitys (apina yrittää säilyttää henkensä imartelemalla leijonaa, mutta epäonnistuu), 
286: Apina ja kettu (apina ja kettu väittelevät siitä, kumpi on jalosukuisempi... ja jälleen apina häviää), 
311: Susi, kettu ja apina (apina tuomaroi tällä kertaa suden ja ketun kiistaa, eikä usko kumpaakaan) ja 
397: Apinan lapset (apinan eriarvoista kohtelua saavien lapsien kohtalo on täysin sattumanvaraista). 
Esipuheessa mainitaan vielä kokoelman ulkopuolelle jäänyt minifaabeli Apina ja pähkinät: "Apina yritti kahmia ruukusta niin paljon pähkinöitä, ettei se saanut kättään mahtumaan ulos, kunnes sitä neuvottiin tarttumaan vain muutamaan kerrallaan, jota nyrkki pysyisi tarpeeksi pienenä." Tässä minifaabelissa varoitetaan siis ahneudesta.

Apina on siis jo vähintään antiikin ajoista lähtien kantanut harteillaan tyhmän, valehtelevan, ahneen ja naurettavaksi itsensä tekevän narrin viittaa.

Mistä kirja minulle: kirjastosta 
Goodreads-tähdet: 3 tähteä 
Kirjan tietoja: 
Aisopos: Faabelit : täydellinen kokoelma moraaleineen
Valikoinut ja suomentanut Jari Tammi 
Pikku-idis, 2010
310 sivua